FlatOut Head On & Need for Speed Undercover

Lattatissit ulos ja piriä naamaan

FlatOut Head On & Need For Speed Undercover (PSP)

Viime viikkoina olen ollut jälleen kerran hoppuisissa tilanteissa - olemme kiertäneet maakuntaa hirviporukalla, joten sohvalla kökkiminen on jäänyt vähemmälle. Passipaikalla penetraatioryypystä haaveillessani minulla oli kuitenkin aikaa laskea tainnutuskivääri hetkeksi mättäälle ja sukeltaa portablepelailun tihruiseen ja kädetkramppaavaan maailmaan. Kärsimyksen maksimoimiseksi pakkasin pusseihini kaksi autopeliä arvellen, että edessä on monta rattoisaa tuntia nykivän ruudun, paskan ohjattavuuden ja ääliömäisen amismentaliteetin äärellä. Valitettavasti olin oikeassa vain puoliksi.

Koska olen mies, jonka mottona on "rahalla saa tuomarin lahjotuksi ja taas pääsee hevostelemaan", en ole koskaan ymmärtänyt, miksi autot ovat jostakusta niin älyttömän siide jutska. Okei, autot menevät lujaa, mutta lentokoneet ja junat menevät lujempaa. Ja kyllä, auton hankkimisen myötä seksielämä voi piristyä, mutta ainoastaan pienten ponien ja varsojen kanssa. Jopa vielä älyttömämmät junttimachoharrastukset, kuten ampuminen ja poppivehjashifistely, ovat mielestäni rassinrassausta tolkullisempaa puuhaa (ampumaharrastuksesta on jopa hyötyä, etenkin perhesuhteiden hoitamisessa ja kunnon subwoofer puolestaan peittää laukausten äänet hyvin jopa kerrostaloasunnossa). Johtuen lapsuusajoistani kuolaavien lippalakkipäiden Shangri-Lassa, Ylivieskassa, olen lähtökohtaisesti pitänyt pirssi-intoilua merkkinä alhaisesta älykkyysosamäärästä. Näin ollen en ole myöskään koskaan innostunut autopeleistä, sillä lauseesta "hei vitsi tässä saa ajaa vaikka millä ja tuunata niitä" on hyvin lyhyt matka lauseeseen "asun vanhempieni luona, ympyränajaminen on hyvä harrastus ja 13-vuotiaat on ihan riittävän kypsiä seksikumppaneita 27-vuotiaalle miehelle".

Mutta koska asiat ovat mustavalkoisia vain liitulakutehtaalla ja RKP-poliitikon päässä, minun täytyy myöntää, että muutama autopeli on onnistunut hivuttelemaan meikäläisen softspotteja - erityisellä lämmöllä muistan PC:n Rally Trophya, joka kotimaisuutensa vuoksi miellyttää kaltaistani monokulttuurimaanikkoa kuin rajalinjalla turhaan itkevä somaliperhe. Molemmat pörinäpettereiden megabrändit, FlatOut (myös suomalaista tekoa) ja Need for Speed, ovat nekin entuudestaan tuttuja ja olen oikeasti ajanut autoa (toki päissään ja ostoskeskuksen sisällä), joten uskottavuuteni ja kokemukseni lienee riittävää arvostelun tekemiseen. Sitten vain pikku nuuhkaisu bensatankista oikean sivistystason saavuttamiseksi ja lippa kohti taivasta, niin hyvin tämä menee.

Flättiksen ja Pirintarpeen perusideat ovat keskenään varsin samanlaiset. Molempien ytimenä sykkii uramoodi, jossa voitetaan kisoja, tienataan massia, ostellaan massilla uusia pirssejä ja niihin lapsilukkoja takapenkille sekä epälukitaan uusia ratoja. Ero piilee suhtautumisessa aihepiiriin: siinä missä NFS keskittyy Fab and Furious -henkiseen äärislikkiin katukisailuun, FlatOutissa paahdetaan ruosteisilla kusipurkeilla pisin köpöisiä hiekkateitä (toki punaniskamaineen aihepiirinsä vuoksi kuitannut FlatOutkin yrittää PSP-versiossa heittää kehiin urbaaniympäristöjä, mutta ratkaisu on äärimmäisen päälleliimatun oloinen). PC-puolella FlatOut oli minusta kiljoona kertaa kiinnostavampi kuin steriiliin pirssinvirittelyyn seksuaalisella innolla paneutuva Need for Speed, mutta valitettavasti nurkkapatriootinkin on myönnettävä, että tällä kertaa megakorporaation megabrändi pyyhkii kilpakumppanillaan autotallin lattiaa. Need for Speed Undercover synnyttää "vittu, vieläkerran!"-reaktioita kerta toisensa jälkeen, FlatOut Head Onin tunneskaala puolestaan liikkuu"ei vittu taasko taasko TAASKO MINÄ RÄJÄYTÄN PÄIVÄKODIN" -skaalalla.

Visuaalisesti molemmissa peleissä on puolensa. FlatOutin maisemat maaseutupätkineen ja billhillyineen näyttävät realistisemmilta ja tekstuureissa piisaa tarkkuutta huimasti verrattuna kilpuriin - NFS:n ympäristöt ovat hippasen hengettömiä ja autot näyttävät Matchboxin tehtaan tuotoksilta. NFS:n maailma on kuitenkin kertaluokkaa kirkkaampija värikkäämpi kuin Flättiksen ja maisemat rullaavat ohi hippasen sulavammin. Musiikkipuolella - mikä arcadekaahauksissa on lajiuskollisesti hyvin tärkeää - NFS jättää vastustajansa imemään pölyä ja pallihikeä. Siinä missä NFS tuuttaa pelaajan korviin Pendulumia, Nine Inch Nailsia ja Prodigya (soittolistan ollessa hieman suppea, se myönnettäköön), FlatOutin biisilista koostuu toinen toistaan ärsyttävämmästä 2000-luvun nu-henkisestä jenkkirocklällätyksestä. On hieman eri asia paahtaa kahtasataa Graniten kaikuessa korvissa kuin pöristellä hiekkateillä menemään kappaleen tahtiin, jossa lauletaan "I don't need you, I just need my black lipstick". Hyi helevetti.

FlatOutissa ei ole minkäänlaista juonta, Need for Speedyrittää kertoa tarinaa. Okei, autopelissä juoni ei ole kovin tärkeä ja NFS:n kertomus ihamtäysiikaahaamalla rikollisjoukkion (autovarkaat, nuo valtavat saatanat) riveihin soluttautuvasta kytästä on lapsellinen, typerä ja huonosti kerrottu, mutta se on silti olemassa ja tuo pelaamiseen jonkinlaista rytmiä. Halvalla tehdyt välivideot ovat perseestä, mutta niissä esiintyvä aasialaismärsti on kuuma ja häntä toljottaa merkittävästi mieluummin kuin Flättiksen ruudulle heittämiä geneerisen rumiakuvia geneerisistä kilpakumppaneista. NFS:n juonen takia peliin voidaan heittää hippasen GTA-henkisiä momentteja, kuten pöllityn pirssin kuskaaminen jemmapaikkaan ilman isompaa romuttamista tai Kissalan poikien huomionosoituksia. Flatoutissa ajetaan autolla, pröömmmm.

Molemmissa kaasuttelumaratoneissa on julmasti pelattavaa ja julmasti erilasia pelimuotoja - erona kaksikon välillä on se, että Need for Speedissä lähes kaikki kisamuodot ovat hauskoja, Flättiksessä kaikki paitsi peruskisailu on aivan persiestä. NFS keskittyy puhtaasti ajamiseen - on pikataipaleita, kierroskilpailuita, aikaa vastaan kisaamista - ja vaihtelee runsaita pelimuotojaan niin tiuhaan, ettei kyllästymään pääse. Flättiksen erikoisemmat pelimuodot perustuvat romurallihenkeen ja pelin fysiikkamoottorilla perseilyyn. Ideatasolla pelaajan mäsäyttäminen katapultilla läpi tuulilasista valtavalle keilaradalle kuulostaa hyvältä (ja on epäilemättä vaikuttanut Painin syntymiseen merkittävästi), mutta kun se ei meinaa toimia ei niin millään. Kokeilin kahta erilaista räsynukkeilua 30 kertaa per kenttä enkä päässyt lähellekään läpäisyä, sillä kohteisiin osuminen ja oikean lähtökulman hakeminen tuntui olevan puhtaasti tuurista kiinni. Destruction Derby-henkiset areenamälläykset eivät nekään oikein toimi, kun autot kääntyvät lehmänlaiskasti ja suurin osa ajasta menee kilpakumppaneiden ympärillä pyörimiseen. Tosin NFS:n poliisinrunttaustehtävät ovat naurettavaa akuankkailua, kun lelulootasta kaivettu fysiikkamoottori jättää pellin pirstomatta ja antaa possurasseille energiapalkin, jota pik'hiljaa koputellaan vähemmälle. Flatoutin kompiaispussista löytyy monenlaista mäystettä, mutta turhan monessa on täytteenä punatulkunpaskaa ja munakarvoja - Need for Speedin kisavalikoima on paria kämmiä lukuunottamatta paljon toimivampi kokonaisuus.

Niin siinä vain kävi, että viikon pelirupeaman aikana FlatOutiin ei ensikokeilujen jälkeen tehnyt mieli juuri kajota, mutta EA teki minusta spiidiaddiktin: minä aidosti koukutuin käsikonsolin autopeliin. Tällainen ihme tapahtuu vain kerran galaksin historiassa ja on jo itsessään osoitus siitä, että NFS:n tallissa on tehty jotain perustavanlaatuisesti oikein. Kyllä, FlatOutin suhtautuminen aihepiiriinsä fysiikkamoottoreineen japoikkeavine aihepiireineen on ehdottoman rohkeaa ja innovatiivista, mutta valitettavasti Flättistä ei ole kiva pelata. Radat ovat ahtaita, grafiikka on pimeää ja kilpakumppanit ärhäköitä kusipäitä, jotka täysin sumeilematta puskevat pelaajan radalta. FlatOut on erinomainen autopeli, mutta on PSP:llä täysin väärällä alustalla. Ajomalli on sen verran realistinen, että analoginänni ei anna kunnon tuntumaa rassiin ja radalle lentelevä irtotauhka lähinnä vituttaa, kun sitä ei ruudun pienuuden takia ehdi koskaan spotata ajoissa. Pelaaminen muuttuu iloisesta pärtsäilystä vittumaiseksi tahkoamiseksi, josta ajonautinto on kaukana. Jo ensimmäisten kisojen selvittäminen kunnialla vaatii hinkkaamista, hieromista ja runkkaamista - eikä sekään välttämättä ole tae voittoon, kun takaa tuleva Reijo Rasvapää päättää kostaa kesäleiriraiskauksensa puskemalla allekirjoittaneen pusikkoon.

EA on ymmärtänyt PSP:n konseptin ja kontekstin paljon paremmin. Need for Speed annostelee vaikeusastetta lusikalla kauhan sijasta: seuraavan kisan voitto on aina saavutettavissa. NFS yhdistää hämmästyttävän hyvin käsikonsoleille tyypillisen pikapelaamisen ja syvemmän pelikokemuksen: kentät itsessään ovat miellyttävän napakoita, mutta niitä on älyttömän paljon ja ne vaihtelevat miellyttävästi. Grafiikka rullaa nätisti ja korvissa soi asianmukainen konepoppi. Olemme tässä tavallista suuremman totuuden äärellä: joskus lyhytpinnainen, yksinkertaistettu pintakiiltopelaaminen on paljon,paljon parempi elämys kuin otsa ruvella hakattu mutruturpatahkoaminen.

Tämä oli nyt tässä. Hyvä. Lähdenkin tästä öljypumpun kanssa huoltamaan erään kiiminkiläistallin Karva-Opeleita.

Miksi nämä pelit pitää omistaa:

FlatOut Head On periaatteessa hyvä peli, mutta väärällä alustalla PSP:llä - ohjaustuntuma on laiska, grafiikka liian pimeää ja vaikeusaste turhan kova käsikonsolin tarpeisiin.

Need for Speed Undercover on erinomainen autopeli PSP:lle - sujuvasti rullaava, iisisti ohjautuva ja rakenteeltaan äärimmäisen koukuttava.