Lost World: Jurassic Park

Liskodisko

The Lost World: Jurassic Park (PSOne)

Jos Jurassic Park olisi hevonen…ei, antaa olla, sanotaan vain, että minä rakastan Jurassic Parkia. Nähdessäni rainan kahdeksanvuotiaana ylivieskalaisen pehmopornoteatterin tahmeilla penkeillä aivoissani tapahtui yhtä voimakas räjähdys kuin edellisen asiakkaan kivespusseissa. Menin leffasta totaalisen sekaisin: minulla oli kymmeniä hirmuliskofiguureja, tunsin 200 dinoa nimeltä ja menetin kaikki ala-asteen ystäväni halutessani leikkiä joka välitunnilla Sauruksen Superkiima -leikkiä. Pidin jopa ykköstä puutarhaletkulla vesittäneestä Kadonneesta maailmasta ja totaalisen aivokuolleesta kolmososasta. Katsoin trilogian vähän aikaa sitten uudelleen ja olen edelleen vakuuttunut siitä, että kyseessä on yksi kaikkien aikojen viihdyttävimmistä leffasarjoista.

Niinpä kysynkin, miksi HELVETISSÄ minulle ei anneta superlatiivista Jurassic Park -peliä? NES-peli oli ankeanruskeaa stegosauruksen menstruaatiota, SNES-versio sen nätiksi meikattu vammainen velipuoli, PC-räiskäle 3D-osuuksiltaan vänkä mutta muuten silkkaa pukamaa ja niin edelleen ja niin edelleen. Olen kokeillut lukuisia erilaisia JP-pelejä ja ne ovat olleet kaikki toinen toistaan karmaisevampia pettymyksiä. Erityisen katkeraksi tilanteen tekee se, että TIEDÄN täydellisen Jurassic Park-pelin olemassa, nimittäin Lost World -arcadepyssyttelyn, mutta johtuen sen 2000 euron hintalapusta ja kabinetin täydellisestä sopimattomuudesta rasvaimulan takahuoneessa sijaitsevaan kotiini, unelma jää tavoittamattomiin.

Erityisen harmilliseksi JP-pelien toistuvan sössinnän tekee se, että premissi on videopeliin täydellinen: hullun tiedemiehen käsistä karannut unelmaprojekti, eksoottinen viidakkoympäristö ja älyttömästi realistisia, kuumottavia vihulaisia, jotka kuitenkin tottelevat lyijyä - paitsi isommat mörssärit, jotka sopivat erinomaisesti loppubosseiksi. Dinosaurukset ovat erinomaisia videopelivihollisia, koska ne ovat todella olleet olemassa ja liitukauden esi-isältämme Pekka Pähkinävompatilta on epäilemättä jäänyt aivoihimme jokin lyhyt koodinpätkä, joka surauttaa selkäkarvat välittömästi pystyyn digisauruksen tallustellessa vastaan. Toivo heräsi markkinamiesten hoksattua nostalgiarunkkauksen kassavirtaaman huikea imun (eli Transformersin henkiinherätys saattoi olla YHDESSÄ mielessä hyvä asia), mutta Telltalen kusigrafiikka-QTE-pellepyllyily ei herätä suuria intohimoja saati toiveita.

Ei, minun ainoa toivoni on vetää hirveät tuutit, pelata King Kongia ja kuvitella, että ruudulla rymyävä apinankolossi on Alan Grantin persona non grata isoisoisä. Sekä kokeilla satunnaisesti tielle osuvia JP-pelejä, kuten Pleikka ykkösen Lost World: Jurassic Parkia - ja vahvistaa mielikuvaani siitä, että tuleva joukkopuhdistukseni on itse asiassa ihan oikeutettu teko.

Vuonna 1997 ulos pöräytetty Lost World näyttää erinomaisen hyvältä PSOne-peliksi: okei, tekstuurit tietenkin ovat kauheaa legoripulia, mutta saurukset on animoitu hienosti, värimaailma on selkeä ja kokonaisuudesta huokuu pieteetti - bonuksina avattavista gallerioista näkee, että graafikot ovat todella paneutuneet työhönsä. Mikä on varmasti ollut hyvin vaikeaa, kun kaikilta muilta pelisuunnitteluosastoilta on kaikunut jatkuva mielipuolinen mölinä koodareiden jahdatessa toisiaan kullit kourassa, räkä nokasta tursuten. En ole pitkään, pitkään aikaan nähnyt yhtä huonosti suunniteltua ja toteutettua peliä kuin Lost World.

Pelin alkaessa pelaaja hyppää pikkusaurus compsognathuksen nahkoihin - ja minä pelihousuistani töräyttäen pitkän raivopaskakaaren seinään kesken ilmalennon. Miksi KUKAAN kuvitteli, että Jurassic Parkin nähneet haluaisivat pelata dinosauruksilla - olisiko kukaan halunnut nähdä elokuvia, jos ne olisivat kertoneet Tauno Tyrannosauruksen ja Veijo Velociraptorin suunnitelmista häätää törkymöykkyihmiset pois saareltaan? No, ehkä, mutta se ainakin on varmaa, että kukaan EI halua aloittaa Jurassic Park-peliä nyrkillätapettavalla rääppäsauruksella, joka näykkii ja tasohyppelee tiensä feikki-3D-viidakon lävitse. Kyllä, TASOHYPPELEE, koska siinä dinosaurukset ovat ylivoimaisesti parhaita, kysykää vaikka Yoshilta. Mukana ovat kaikki genren kuolemansynnit: surkeat digitaaliset kontrollit, näkymättömissä olevat sudenkuopat ja compya kurittavat ansakukat (kyllä, KUKAT). Liian korkealta tipahtaminen haukkaa t-rexillisen energiapalkista, vihulaisia on älyttömästi ja oma hyökkäys on surkeaa närppimistä, jolla ei ole mitään vaikutusta. Jaksoin tahkota compykenttiä kolmen mapin verran ja jatkuvaan äkkikuolemiseen väsyneenä naputtelin koodit kehiin, toivoen raptoriosuuden saavan minut karjaisemaan "Oi beibi".

Ja vitut. Raptorin ohjaaminen on merkittävästi kivuttomampaa kuin compyn, kiitos jaloista löytyvän pomppumeiningin ja tehokkaamman kynsi- ja hammasarsenaalin, mutta pelityyli on ja pysyy samana: tasohypellään kuin idiootti ja otetaan ylivoimaiselta viholliselta turpaan että soi. Ihmisvastustajat eivät kuole, eivät sitten millään ja kun jäät nurkkaan jumiin, yksi kaasukranaatti tappaa sinut sekunnissa. Ai niin, muistinko mainita, että kentissä ei ole yhtään checkpointeja, vaan äkkikuoleman koittaessa on aina aloitettava alusta? Lisäksi velociraptorin energianpalautustyyli - eli silvottujen ihmisten raateleminen ravinnoksi - on ehkä biologisesti eksaktia, mutta tuntuu silti kummalliselta 12-vuotiaille tarkoitetussa pelissä.

Noh, kun ihmishahmot kerran vaikuttivat niin ylivoimaiselta raptoria vastaan, päätin kokeilla myös palkkasoturilla taistelua. Enkä muuten ollut väärässä: rujonruskeaan luolastoon eksynyt kesäkelinhiihtäjä niittää krapula-aamuna InGenin labrassa kokoonkursittuja deinonychuksia kuin pamipsykoosissa lavalta karannut Johanna Tukiainen Onnela-kansaa. Koska saurusten tappamisen helppous olisi saattanut muuttaa Lost Worldin hetkeksi etäisesti nautittavaksi pelämykseksi, on kenttiin sijoitettu vieri viereen tappavia kivipatsaita, joihin koskeminen niistää hiparit nolliin hetkessä. Äkkikuoleminen varmistetaan Bionic Commandosta pöllityllä tarrauskoukulla, jolla ukkelia heilautellaan murhaajatippukivestä toiseen.

Jäljellä oli enää tyrannosaurus rex, kaikkien aikojen suosikkidinosaurukseni, bad ass motherfucker - tätä ette saa pilata, ette niin millään…jaa, päätitte sitten suorittaa kuningasliskolle suolinukan tunnustelun perämoottorilla suoraan sulkijalihaksen kautta. T-Rex loikkii laavakuoppien yli. T-Rex syö eteen tulevan raptorin, jolloin takaa hyökkää selkään toinen ja koska hyökkäysanimaatio kestää minuutin, takaraptori pökkii Rexin hengiltä. Uudelleen ja uudelleen. Tämän pitäisi olla kaikkien aikojen coolein saurus ja kolme riisitautista raptoria rääpii otuksen kylmäksi sekunneissa. Kikki Hiiren sanoin: haistakaa vittu.

Vaikka jättäisi huomiotta umpisurkean pelattavuuden, läpimädän pelisuunnittelun ja käsittämättömän surkean kenttädesignin, äärinihilistinen vaikeustaso tekee Lost Worldista pelikelvottoman. Hakattuani T-Rex-kenttää 20 kertaa peräjälkeen pääsemättä 50 metriä pidemmälle arvelin olevani taas perinteisen perseestä ja pyysin Awen käymään. Hän yritti 50 elämän verran, veti minua turpaan ja lähti kotiin. Lost Worldissa ei ole mitään hauskaa. Se on läpeensä kamalaa, eltaantunutta persemätää. Se on Brachiosauruksen kullin läimäytys kaikkien Jurassic Parkin fanien kasvoille. Se on pahempi loukkaus dinosauruksia kohtaan kuin Hevisauruksen olemassaolo.

Jos maailmassa todellakin on hyvä Jurassic Park-peli kotikonsoleille, olkaa niin kilttejä ja kertokaa siitä minulle. Vastapalvelukseksi lupaan kertoa, mihin kaupunginosiin olen sijoittanut 20 naulapommia.

Miksi tämä peli pitää omistaa:

Minen viitti. Antakaa olla.