F.E.A.R

Nyt iskee P.E.L.K.O

F.E.A.R (Xbox 360)

Hiiotihoi, iloiset blogini ahmijat! Pahoittelut myöhästelystä ja pääsiäisbreikistä, mutta allekirjoittanut on ollut hyvin työllistynyt. Tai niin ainakin luulin: 82-osainen, Hevoshullu-lehteen tarkoittamani novellisarja "Rakasta ruunani ruhjeille" sai jostain kumman syystä hylsyn toimituksesta. Merkillistä touhua - luulisi, että kun heppatytöt lähinnä haluavat lukea miehistä ja hevosista, he todella haluaisivat lukea VAIN miehistä ja hevosista. Kusipäistä tekopyhyyttä lehdeltä, joka mainostaa etusivullaan tuoreimman numeron sisältävän "mahtavasti Pollea". Vaan niinhän sitä meille sanottiin, että jos perussuomalaiset ottavat vaalivoiton, kaikenlainen suvaitsemattomuus alkaa yhteiskunnassa lisääntyä.

Osa kirjoittamattomuudesta menee viinalla läträämisen piikkiin. Pitkä pääsiäisloma ja perässä vaappunut vappu tarjosivat allekirjoittaneelle loistavan mahdollisuuden olla onnellisimmillani eli raivokkaan päissään lähes kaksi viikkoa putkeen. Voi sitä viinan virtausta, etanoliekstaasia, vodkavapautta ja tällä hetkellä maltillisesti annostellun anestesialääkityksen autuutta, jonka jeesillä pystyn suurinpiirtein täristämään sormiani kohti oikeita näppäimiä. Etanolihumalassa on nimittäin housuunpaskantamisen, tuntemattomien pieksämisen ja 15-vuotiaiden vikittelyn tuomien siunausten ohella myös ikävä sivuvaikutus: krapula. Jos olenkin tunnollinen ryyppääjä, krapulan suhteen olen suorastaan puritaani. Hiki, tärinä, perseenfalskaus ja nenän kautta oksentaminen ovat kevyttä taukojumppaa verrattuna siihen psyykkiseen mustaan aukkoon, joka mieleeni avautuu illan koittaessa. On ihan normaalia pelätä hengittää, jos huoneistossa majailee ihmishengityksen haistavia, kaksimetrisillä tuplapeniksillä katonrajassa päristeleviä Ilkka Lipsasen ja Muumimörön ristisiitoksia.

Jos et ole koskaan kokenut totaalikrapulan deliriumkauhuja omakohtaisesti, suosittelen lämpimästi F.E.A.R:n pelaamista (ja jos päätätte mörkökrapulassa pelata kyseistä peliä, kannattaa pitää defibrilaattoria käden ulottuvilla). Fiilis on häkellyttävällä tavalla samankaltainen: jatkuva, alitajuinen kuumotus siitä, että kohta joku haluaa tappaa minut. Vääjäämätön, hellittämätön pelko selviytymisen kannalta olennaisten resurssien riittämättömyydestä. Ja juuri kun kaikki tuntuu olevan hyvin, äkkäät yhtäkkiä nurkan takaa sinua tuijottavan itse Saatanan, joka pitää taukoa ihmissyönnistä ihan vaan voidakseen säikäyttää sinulta limapaskat housuun. 

F.E.A.R:ssa homman nimi on kauhumausteinen räiskintä ja peli muistuttaa melko tavalla sisarteostaan Condemnedia (joka on siis meikäläisen mielestä hävyttömän aliarvostettu sarjamurhaajatrippi, yksi 360:n parhaimmistosta). Alati painostavaa tunnelmaa tehostetaan häijyillä shokkisäikytyksillä, joista muutamat toimivat kuin äkkiarvaamatta takavasemmalta perseeseen työnnetty jääpuikko. Hienointa shokkiefekteissä on se, että ne tulevat oikeasti yllättävissä paikoissa: jahas, mitähän tuossa videoruudussa tapahtuu, katsonpa lähempääAERRGRGGHH MISTÄ TUO HELVETIN AAVENAINEN KAMERAN ETEEN ILMESTYI HYVÄ JUMALA SYDÄMENI JA HOUSUNI. Atmosfäärin angstia buustaa oma kuolevaisuus: henki lähtee todella, todella helposti ja checkpointien välit ovat pitkiä. Harvoin pelin nimi vastaa näin hyvin yleistä tunnelmaa: pieni pelko puristelee pukamia jatkuvasti. Ainoastaan rytmityksessä on ongelmia: kauhupätkät on irrotettu liian selvästi omiksi kokonaisuuksikseen - tulitaistelusekvenssin aikana tietää, että nyt ei kuumotella ja päinvastoin. Lisäksi kauhuelementtejä on mukana turhan vähän suhteessa räiskimiseen.

Siinä missä Condemnedissa piestiin kusi housussa kilipäänarkkeja lyijyputkella ohimoon, F.E.A.R:n sankari on viittä vaille jumala - ja siltä pelaajasta myös tuntuu. Vaikka vastassa olisi viisi hampaisiin asti aseistettua supersolttua, P.E.L.O.N protagonistilla on hallussaan taistelukentän käänteentekijä, ajanhidastus. Kun tähän pakettiin lätkäistään edelleen törkeän hienot partikkeliefektit ja miellyttävän tulivoimaiset luikut, F.E.A.R:n tulitaistelu on aivan jumalattoman, törkeän, eläimellisen, touhutipattavan munakasta hommaa. Miehet karjuvat, aseet pauhaavat, raajat irtoilevat, luodit paiskelevat ruhoja, seinät iskevät kipinää - ilmassa on ennennäkemättömän tuhosinfonian tuntua. Näin mellevää tykittämisfiilistä en muista kokeneeni sitten Max Payne ykkösen.

Erittäin merkittävä osa räiskinnän viihdyttävyydessä on kerrankin fiksusti koodatussa tekoälyssä. Kloonisotilaat ovat yksin vaarallisia ja ryhmässä tappavia. Ne etsivät aktiivisesti selustaan kulkevia koukkausreittejä, ryhmittyvät alivoimaisena puolustukseen ja savustavat nurkkaan siiliin asettuneen pelaajan kolostaan kranaatilla. Vihut mölisevät jatkuvasti tilannetietoja, joista voi päätellä mitä tuleman pitää. Illuusio elävästä vihollisesta oli niin todellinen, että tulin sammuttaneeksi taskulamppuni aina vihollisten lähettyvillä - tietämättä, että tekoäly oikeasti tekee hälytyksen valokeilan nähdessään - NÄIN toimii immersio! Kunpa useammat pelintekijät ymmärtäisivät vihujen tekoälyn merkityksen - se tekee niinkin keskinkertaisesta pelistä kuin Halo erittäin muistettavan pelielämyksen. Pelaaja adaptoituu kuin huomaamatta F.E.A.R:n maailmaan - kilipäisen kirmailun sijaan hiippaillaan hiljaa seinänvieriä pitkin ja kurkitaan kulman taakse.

Onneksi tekoäly, kuumoittava tunnelma ja räiskinnän messevyys ovat kohdallaan, sillä mitään muuta F.E.A.R ei tarjoa. Juoni klooniarmeijaa mielenvoimalla johtavasta kannibaaliupseerista on premissinä kiinnostava, mutta tarinankerronnasta Monolith ymmärtää saman verran kuin apinalauma ei-missään-nimessä-syötävästä paskasta. Tarinaa kuljetetaan ainoastaan liian pienellä äänenvoimakkuudella pöristyissä radioviesteissä - tekijöiden mankkafetissistä kertoo se, että NPC:t ovat mykkiä niin kauan että saavat headsetit ohimoilleen. Antakaa pornoteollisuus näiden kaiffareiden haltuun ja kohta meillä on runkkumateriaaliksi vain todella tuhmia kuunnelmia, jossa häpykarvat rahisevat mikrofonin pintaan. Toisaalta kerronnan köpöisyyden ymmärtää, sillä ainoa plot device on mies, joka ei ole koskaan siellä, missä pelaaja on. Rakenteeltaan F.E.A.R on äärimmäisen suoraviivaista räiskintää - mene huoneeseen, tapa kaikki, paina nappia, tapa lisää. Skriptattuja tapahtumia on liian harvassa ja suurin osa ajasta on monotonista, härkäpäistä eteenpäin painamista.

Tekijöiden radiofetissiä pahempi on selvästi toimistofetissi, sillä F.E.A.R sijoittuu ylivoimaisesti tylsimpiin taisteluympäristöihin koskaan. Jos Halon kirjastokenttä oli salakavala aivopesukampanja nuorten lukuintoa vastaan, F.E.A.R menee vielä härskimpään suuntaan propagandassaan: lapset, älkää koskaan menkö oikeaan työhön, vaan pysykää kotona pelaamassa videopelejä vanhempienne rahoilla. Ehkä arki-inhorealistiset kentät on valittu siksi, että paranormaaleille tapahtumille olisi kunnon kontrasti. Tai ehkä tekijät luulivat, että koska myös Matrixissa oli hidastuksia ja akimbotykitystä ja paljon toimistoja, myös F.E.A.R:n pitää sijoittua toimistoon. Tai ehkä Monolithissä on paljon Office-faneja? Tai ehkä pitkän palaverin jälkeen peliympäristöt ovat jääneet viimeiseksi asialistalle ja ollaan väsyneinä nostettu kädet pystyyn: vitut, mitä jos vaan sijoitetaan koko peli toimistoon, aloitetaan tekstuurien nappaaminen tästä meikän mapista näin klik klik dodiin eiku hommiin!

Tekstuureista puheenollen: peli näyttää partikkeli- ja valoefektejä lukuunottamatta todella vanhentuneelta ja esimerkiksi muihin kuin taisteluhaarniskoihin pukeutuneiden ihmisten modelointi saa Elefanttimiehen näyttämään suht kuumalta kollilta. Teknisen vanhentuneisuuden lisäksi F.E.A.R:ia vaivaa lievästi ideapula. Kun hidastukset ovat kotoisin Max Paynesta ja nurkissa kummitteleva pikkutyvär Ringusta, ei originelliusaste singahda järin korkealle. Ei kun niin, onhan F.E.A.R:ssa peräti kaksi helikopteriajelua, jotka EIVÄT pääty kopterin tonttiinrysähdykseen (vasta kolmannella kerralla käy niin).

Ottaen huomioon kuinka toisteinen, ympäristöltään tylsä ja juonenkerronnaltaan olematon F.E.A.R on, pelasin sitä yllättävän tyytyväisenä alusta loppuun. Perusasiat ovat sen verran napakasti kohdallaan, että enempää ei tarvita. Jos kakkonen menee täysin ykkösen linjoilla, sitten alan rasvailla köyttä. Ja dildoa. Se köysi sidotaan siihen dildoon. Että se saadaan sieltä ohutsuolesta pois. F.E.A.R 2:n tekijöiltä. Luisk.

Miksi tämä peli pitää omistaa:

F.E.A.R tarjoaa hirmumesseviä tulitaisteluja, painostavaa atmosfääriä ja terävää tekoälyä supersuorassa ja supertylsässä putkessa.