Nimmari Pelaa

(aseta halkoaiheinen vitsi tähän)

Halo: Combat Evolved (Xbox)

Pelasin Halon läpi (mielikuvitus)avovaimoni kanssa co-opina. Ihmettelette siellä, te Pacman-paitaiset voipeikot, miten se on mahdollista. Ja minä vastaan teille, että suippumadonlakkiämpärillisen kanssa mikä tahansa on mahdollista. Myös se, että kirjoitan blogitekstiäni menstruoivalla paloautolla.

Pelikriitikoille, etenkin lierihattupäisille, nopeasti headsettiin kiroileville briteille, Halo edustaa nyky-FPS:n suurta saatanaa. On Halon vika, että kaikki räiskintäpelin päähenkilöt ovat urheiluhallin kokoisiin taisteluhaarniskoihin pukeutuvia avaruusjääkäreitä. On Halon vika, että hyperrealistinen energiapalkki vaihtui epärealistiseen viisi sekuntia kestävään ihmeparantumiseen. On Halon vika, että kaikki tuoreet räiskintäpelit pitävät sisällään Tramalilla pumpatun ryhävalaan ketteryydellä liikkuvia ajoneuvo-osuuksia. Ja on ehdottomasti Halon vika, että kaikki nykyräiskinnät ovat innovatiivisia kuin neljä rusinaa kolmen sijasta sisältävä pullapitko (joka on leivottu timanttikaulimella norsunluutornissa).

Menestyspelit poikivat aina läjän kansalaisopiston työkyvyttömien koodauskurssilla kokoonpaskottuja plagiaatteja. Se ei ole alkuperäisteoksen vika. Halo oli ilmestyessään käänteentekevä peli: ensimmäinen konsoliräiskinnän lippulaiva, joka sai jopa PC-piirit itkemään katkerina haituvapartoihinsa (mitään tekemistä asian kanssa ei tietenkään ollut sillä, että Halon piti ilmestyä PC:lle, ei Xboxille). Halo todisti, että laadukkaan FPS:n tekeminen onnistuu myös konsoleilla, alustalla, jossa ekapersoonapaukutteluiden ei koskaan pitänyt pärjätä. Halon syyttäminen nyky-FPS:ien geeniköyhtymästä on yhtä hedelmällistä kuin syyttää Doomia siitä, että ennen Half-Lifen ilmestymistä lähes jokaisen räiskintäpelin olisi voinut arvostella sanoilla ”Doom hyppynapilla/uimakyvyllä/länkkäriteemalla ja vompatinheittimellä”. Halo on konsoliräiskinnälle yhtä tärkeä peli kuin Doom PC-räiskinnälle, mutta onko Sädekehä samanlainen ikiklassikko kuin Tuomio? Se on siinä hilkulla.

Tarinan eeppisyys nappaa mukaansa edelleen yllättävän tehokkaasti ­- etenkin, jos käyttää pelaamisen aikana massiivisen määrän huumeita, jotta Linnanmäen kummitusjunasta lainattujen ”ihmis”hahmojen irvokkaat pakkoliikkeet välianimaatioissa näyttäisivät edes etäisesti lajillemme tyypilliseltä käyttäytymiseltä. Ihmiskunnan epätoivoisessa kamppailussa ylivoimaista muukalaisliittoumaa vastaan on oikeaa epätoivon tunnetta, mutta toisaalta, käsikirjoittajaksi olisi voitu valita joku muu kuin George W. Bushin puheenkirjoittaja. Kauneinta, mitä jenkkiaksentilla pälättävien, koko ihmiskuntaa edustavien avaruusmerijalkaväen sotilaiden ristiretkestä joukkotuhoasetta havittelevaa fanaattis-uskonnollista koalitiota vastaan voi sanoa, on kutsua tarinaa ajan hengen mukaiseksi. Mutta jos sikaimperialistiseen ideologiaan upottautuminen ei aiheuta spontaanin punavihreän oksennusryöpyn läjähdystä palestiinalaishuiville, Halon tarina on mielenkiintoinen ja pitää pelimotivaatiota mukavasti yllä.

Grafiikan karuus ei haittaa itse pelissä – pitkä piirtoetäisyys ja kirkas värimaailma ovat miellyttävää vaihtelua nykypelien harmaisiin urbaanimaisemiin. Halon parhaat puolet, eli sutjakasti toimiva co-op peli ja taisteluiden dynamiikka, ovat tallella. Älykkäästi käyttäytyvät viholliset, tehokkaat tuliaseet ja taistelukenttien hulppea koko tuovat myllytykseen virkistävää arvaamattomuutta. Suurinta osaa Halon kentistä pelaa edelleen ihan mielikseen jylhien taistelusinfonioiden kaikuessa taustalla ja sähisevien plasmakranaattien takertuessa kohti rynnivien Eliittien rinnuksiin (tai pelikaverin selkään, mikä ensin naurattaa ja avokämmenlyönnin jälkeen itkettää).

Pelin sydän on edelleen kultaa, mutta muu elimistö alkaa prakata tehokkaasti ja nahkasäkkien päässä sojottavat mopontulppanännit heiluvat jo polvien korkeudella. Grafiikka pätkii tasaisesti sekä Xbox360:lla että alkuperäisellä äksäpoksilla. Kaikkein perseimmästä Halossa on kenttien monotonisuus, joka korostuu etenkin sisätiloissa heiluessa. Hyvä, eeppisyys on Halon tyylilaji, mutta en usko että tekijöiden tarkoituksena oli tehdä eeppisimmällä tavalla tylsintä räiskintäpelikenttää koskaan: lukuisten kliinisten käytävien komppaamisen jälkeen Halon laukaisutiedot sisältävään kirjastoon tunkeutuminen on piristävää kuin seitsemäs morfiinipiikki lisäkivesleikkauksen jälkeen.

Lähes kaikessa Halossa näkyy, että tekijöillä on ollut tarkat suuntaviivat siitä, millainen pelin tulisi olla, mutta läheskään kaikkea potentiaalia ei ole saatu tiristetyksi irti. Kontrollit ovat suhteellisen perseestä ja esimerkiksi sellainen millintarkkaa koordinaatiota vaativa fyysinen suorite kuin hyppääminen on helppoa kuin talonrakennus muovailuvahasta tehdyillä työkaluilla. Aseilla osuminen on härskimpää tuurinkauppaa kuin Keskisen Vesalla huolimatta neljän yhteenteipatun lentopallon kokoisesta tähtäyspisteestä. Autokontrollit ovat niin syvältä suolesta, että aletaan lähestyä vatsalaukkua: ymmärrän hyvin, miksi Master Chiefin ei tarvitse koskaan käydä punttisalilla titaanista taistelukuntoa hioakseen - puolentoista minuutin välein toistettu maastoauton pystyynnostelu pitää pecsit piukkoina.

Kontrollien surkeus ja kenttäsuunnittelun ankeus iskevät mälliset käpälänsä yhteen viimeisessä tehtävässä, jossa Master Chief käynnistää Halolle rysähtäneen Pillar of Autumnin reaktorit aiheuttaakseen koko massatuhoaseen hävittävän räjähdyksen. Dramaattinen kujanjuoksu ulos pian posahtavalta avaruusristeilijältä muuttuu pelaajan vastaanpanemattomaksi naamaantakomiseksi. Pelaajan tulee ajaa muutamassa minuutissa AUTOLLA noutopisteelle, mikä olisi tarpeeksi vittumainen arpeetti pelkästään suulla tehtävän sydänkirurgian herkkyydellä toimivien kontrollien ansiosta. Mutta ei: jokainen huone, jonka läpi Chiefin pitää ajaa, on täynnä kapeita tasoja, jatkuvasti rintakehään tykittäviä vihollisia ja esteitä, joiden kiertäminen onnistuu h-i-t-a-a-a-a-a-a-a-a-a-a-a-a…tajuatte kyllä.

Ja koska tällainen rääkkääminen ei ole Bungielle tarpeeksi, vedetään lopussa esiin Superlative Epic Massive Dick Move. Kun pelaaja pääsee aikarajaa vastaan kirmaten viimein noutopisteelle, Covenantin kusipäät pistävät kuljetusaluksen paskaksi. Matkaan tulee yhtäkkisesti kilometri lisää kuplavolkkarimotocrossia, mutta aika on ja pysyy samana. Yhdessäkään maailman kielessä ei ole riittävän roisia termiä kuvaamaan sitä mielentilaa, joka päässäni velloi kuudennella pelikerralla, mutta toisaalta, minun on pakko antaa Bungielle anteeksi. Läpäisin tason lopulta kirjaimellisesti viimeisellä sekunnilla, mikä sai minut tuntemaan itseni hetkeksi universumin upeimmaksi urokseksi ja harkitsemaan hetkeksi hevosseksin vaihtamista saman tai jopa vastakkaisen sukupuolen kanssa suoritettuun kanssakäymiseen. Sitten jatkoin Red Dead Redemptionin pelaamista ja hypnoottisesti edessäni keikkuvaa mustanginvulvaa tuijottaessani tunne katosi johonkin.

Kuuluuko Halo pelisivistykseen? Onko sitä hauska pelata? Kannattaako se ostaa? Kyllä. Suurimmaksi osaksi. Ehkä. Paras metafora, jonka näin asuntooni kohdistuvan rälläkkämäyräinvaasion alla keksin, on vertaus pitkällä aikavälillä tehtyyn leffatrilogiaan. Halo on sarjan ensimmäinen osa, jossa on paljon innovatiivisuutta ja nautittavia pelihetkiä, mutta jonka tekninen toteutus on vanhainkotiasteella ja jonka kömpelyydet tökkivät silmämuniin tuon tuosta. Se on kuitenkin tarinan aloituspiste ja jos haluat kokea trilogian kokonaisuudessaan, sinun on koettava ensimmäinen Halo.

Tai sitten voit lukea Wikipediaa ja ostaa Halo 2:n ja Halo 3:n. Minua ei suoranaisesti kiinnosta.

Miksi tämä peli pitää omistaa:

Jos sietokyky kestää märkärupista grafiikkaa, albanialaista arkkitehtuuria ja mursuille suunniteltuja kontrolleja, Halosta saa irti dynaamista taisteluhupia co-op-muodossa tiukkaa tekoälyä vastaan, suhteellisen mielenkiintoisella tarinalla höystettynä.