Max Payne

Max sux

Max Payne (elokuva)

Eräs lukijoistani kommentoi tällä viikolla, ettei itse koskaan kirjoittaisi peliarvostelua kiroilemalla. Vastasin tähän, että se olisi vaikeaa ja arvosteluista tulisi hyvin lyhyitä. Max Payne-leffan kohdalla kyseinen arvostelumetodi olisi kuitenkin äärimmäisen oikeutettu. "Vitun Max Payne perrrrkele!" olisi tasan yhtä legitiimi arvostelu kuin mikä tahansa tähän mennessä julkaistuista ja elähdyttävämpi kulttuurinautinto kuin itse elokuva. Mutta koska Max Payne tarjoaa erinomaisen ikkunan siihen, mikä pelielokuvissa noin yleisesti on vikana - etenkin kun otetaan huomioon, että sitä on kehuttu "kevyesti parhaana pelielokuvana" -, asiaa ei voi jättää tähän.

Minä rakastan sekä elokuvia että pelejä, minkä johdosta välttelen yleensä elokuvapelien pelaamista ja pelielokuvien katselua. Nämä kaksi mediaa eivät vain osaa pitää toisiaan kädestä, eikä ihme: elokuvassa on kyse parin tunnin tiivistetystä tarinankerronnasta, peleissä taas useiden tuntien interaktiivisesta viihteestä. Huonoimmillaan (ja tavallisimmillaan) elokuvapelit joutuvat levittämään lähdemateriaalihillonokareensa sumopainijan selän päälle, jolloin alkuperäisen tarinan fokus hukkaantuu kokonaan (poikkeuksiakin on). Pelileffojen tekijät puolestaan eivät tavallisimmin pelaa koko peliä, jolloin kässärin pohjaksi kelpaa pelkkä premissi ja loput vedetään hatusta, yleensä paskahatusta (poikkeuksia tässäkin). Mutta koska tällä viikolla olen ollut tällä äärimmäisen kiireinen (koko alueen kansanedustajaehdokkaiden vakuuttaminen hevosseksin dekriminalisaatiosta vie aikaa) ja viime viikolla loppuun jyystämäni Max Payne 2 jätti hyvän maun suuhun, päätin ylittää rajalinjat. Ja iskeä kivekseni rajalinjalla surajavaan sähköaitaan.



Aloitetaan siitä, mikä leffassa ei ole törkeän perseestä. Perusjuoni noudattelee ykkös-Maxin juonta suhteellisen uskollisesti: nistit listivät Maxin perheen, Maxia ahistaa, Max löytää jäljet sylttytehtaalle ja lähtee niitä seuraamaan, päättäen ristiretkensä pilvenpiirtäjän katolle. Noir York näyttää Toronto-lokaatiostaan huolimatta peliuskolliselta, mitä nyt muutamat ympäristöt ovat turhan kliinisiä. Kaikkien aikojen inhokkinäyttelijöihini kuuluva Chris O'Donnell tekee helvetin hyvän roolin ottaen huomioon vähäisen ruutuajan ja onnettoman dialogin. Digitaaliset efektit ovat ihan melleviä ja Mila Kunis kuuma. Siinä se.

Sitten seuraa kaikkein oleellisin kysymys: MITEN VITUSSA TÄMÄ ON VOITU SÖSSIÄ NÄIN? En todellakaan odottanut paljoa ohjaajalta, jonka suurimmassa menestysleffassa Owen Wilsonin nenä voitti Jugoslavian sodan, mutta ei Maxin tarinan muuttaminen rainaksi ole mitenkään ylivoimaisen vaikea tehtävä. Miettikääpä Max Paynen tyylilajia: överiksivedettyä, pilke silmäkulmassa kerrottua film noiria miksattuna woolaiseen luotibalettiin. Suurten yhtiöiden salaliittoja, korruptoituneita poliisivoimia. Yksi mies, joka kohtalonomaisesti kulkee kostonsa perässä, tappaen kaiken itsensä ja kohteensa välillä. Voiko leffantekijä enää päästä helpommalla lähdemateriaalinsa suhteen? Onko olemassa simppelimpää kaavaa hyvän toimintapätkän tekemiseen? Menestysleffan avaimet annettu ohjaajalle valmiina käteen ja mitä mies tekee? Uittaa niitä perseessään ja tunkee ne sen jälkeen esiteini-ikäisten suuhun.



Olen lähes sataprosenttisen varma, että kukaan leffan päätekijöistä ei oikeasti ole pelannut kumpaakaan Max Paynea, sillä elokuva paskantaa kaiken sen päälle, mikä teki Maxeista muistettavia pelielämyksiä. Napakan, itseironisen kostotarinan sijaan ruudulla nähdään itsensä kuolemanvakavasti ottava ääliömäinen toimintatrilleri, jonka juonenkäänteet arvaa ensimmäisen vartin aikana. Poissa on Maxin ylidramaattisia metaforia tulviva narratiivi, poissa ovat kauniisti askelmerkityt luotivalssit, poissa on huumori, poissa on kaikki paitsi kyyninen rahastus. Max Payne -pelien tavaramerkki oli täysin ylilyöty, humoristinen tyyli, jossa murhataukojen välissä murahdeltu kalmanmusta paatospalttu muuttui popkulttuuritietoisen pelaajan mielessä ilon kimalteleviksi kastepisaroiksi. Leffan tekijät eivät ole tajunneet tätä tai ovat päättäneet pyyhkiä staililla perseensä, koska ovat ylimielisiä kusipäitä. DVD:n Behind the scenes -matsku vahvistaa jälkimmäisen teorian: ohjaaja John Moore vittuilee heti pätkän aluksi sentteri ojossa kaikille leffanörteille siitä, että nämä haluavat tietää, miten leffa tehtiin. Ihme runkkari, toivottavasti saat lihansyöjäbakteerin kyrpääsi.

Eikö kellään elokuvan tekijöistä ole kilahtanut yksikään hälytyskello päässä, kun poliisitovereidensa hautajaisissa leski lausuu ääneen sankarin nimen "Max Payne"? Kontrasti läheisen menettämisen tragedian ja päähenkilön nimen välillä on niin järjettömän iso, että koko leffa oli tuosta hetkestä lähtien tuomittu syöksymään yksisuuntaista tietä suoraan helvettiin. Ja niin, tietenkin, totta kai, leskeä näyttelee NELLY FURTADO, koska meininki ei ollut selvästikään tarpeeksi vaivaannuttavaa ilman poppistähden cameota todella epäsopivassa roolissa. Hitman oli todella, todella typerä elokuva, mutta koska lähtökohtaisestikin idea viivakooditakaraivoisesta kloonipalkkatappajasta on täysin vajaa, leffan keskivaiheen täysin järkijättöinen miekkamättö metrojunassa tuntui leffan kontekstissa todella osuvalta viihteeltä. Max Payne ei anna mitään tällaisia ääliöviihde-elämyksiä, se on vain ääliö.



Rainan rakenne kusee puolitoista tuntia housuunsa: Max lähinnä taapertaa paikasta toiseen otsa kurtussa ja antaa asioiden selvitä itsestään. Mukaan mahtuu niin aivokuolleita hetkiä, että niitä pitäisi käyttää elokuvakoulujen opetusmateriaalina. Yhdessä hillittömimmistä kohtauksista Max menee tatuointiliikkeeseen ja kyselee Valkyria-narkkeihin liittyvästä tatuoinnista. Yhtäkkiä päänsä hapossa keittäneen vajukin oloinen tatuoija nappaa pöydältä norjalaista historiaa koskevan kirjan ja pitää Maxille miniluennon valkyyrioista, viikinkitarujen myyttisistä kuolemanenkeleistä. Kun Max tekee oppitunnin jälkeen jatkokysymyksen, hahmo on palannut alkuperäiseen älykkyysosamääräänsä ja sanoo Maxille "TÖÖH?". Siis mitä vittua, ihan oikeasti. Ja niin, Valkyria-huume on kehitetty alun perin siksi, että sitä voitaisiin käyttää terrorisminvastaisessa sodassa. TÄMÄ ON SITÄ YHTEISKUNTAKRITIIKKIÄ TÄMÄ.

Yksi oleellisimmista kysymyksistä kuuluu: miksi Mark Wahlberg, miksi vitussa Mark Wahlberg? Mistä me tunnemme Maxin? Matalasta puherekisteristä, pidättyvästä kuivasta huumorista ja pelistä riippuen joko kapinallisena nuorena narkkikyttänä tai vanhana ja väsyneenä kehäraakkina. Koska kyse on ykkösosan nuoresta Maxista, annan teille täydellisen näyttelijävalinnan. Timothy Olyphant, olkaa hyvä:





Timothy Olyphant ON nuori Max Payne. Kun nuorena poikana tsekkailin The Girl Next Dooria ja katselin kaappia auki maanisena ruudulla kamapäissään pyörivää pornotuottaja-Olyphantia, ensimmäinen mielikuva oli "Tuota Max Payne tekisi, ellei hän olisi kyttä". Mutta ei. Ei ei ei. Meillä on Mark Wahlberg, Marky Mark, Paskakorva-Mark, Kusisäkki-Mark. Mark kertoi avoimesti, ettei hän koskaan pelannut Max Paynea, koska pelkäsi addiktoituvansa siihen. Jätetään huomiotta se, että tämä tarkoittanee sitä, ettei Wahlberg varmaan myöskään kuuntele hevimusiikkia, koska se tekee ihmisestä vartissa saatananpalvojan. Ja jätetään huomiotta sekin, että Herpy Derpin moraali on suhteellisen venyvää sorttia, koska hänellä ei tunnu olevan minkäänlaista ongelmaa esiintyä roolissa, jota tulevat katsomaan tästä samaisesta addiktioviihteestä fiksinsä ja kiksinsä saavat teini-ikäiset.

Wahlbergin lausunnosta tekee totaalisen loukkaavan se, että hänellä ei ole ollut sen vertaa mielenkiintoa lähdemateriaaliin, että hän olisi tutustunut siihen omakätisesti. Jos Marky-Honky-Tonk valitaan joskus Jeesuksen rooliin, Raamattu jää pölyttymään hyllyyn, koska emmäviitti. Jos Marky-Spermy-Spank olisi pelannut Max Payne ykköstä edes vartin verran, hän olisi ymmärtänyt että Maxin hahmossa on kyse muustakin kuin otsan rypistämisestä ja hampaiden puremisesta yhteen. Mutta mitäpä vitun väliä sillä on, kun muutkin hahmot perseraiskataan perusteellisesti. Muistattehan, mitä sanoin edellisessä arvostelussa Mona Saxin poikkeuksellisen hienosta naishahmon rakentamisesta suhteessa Hollywood-normeihin? Leffassa Mona lyöttäytyy Maxin matkaan, koska haluaa kostaa Maxin vaimon kuoleman. Koska tämä oli Monan sisko. NO NIIN.



Joku mulliturpa voi vielä yrittää väittää, että kyllä lähdemateriaalia on tutkittu, koska siihen viittaillaan leffan kuluessa tuon tuosta. Anteeksi vain, mutta minua ei vittuakaan lohduta, jos autovarikko on nimetty mafiaräkänokka Vinnie Gognittin mukaan, jos miehestä ei näy leffassa vilahdustakaan. Ragnarock-baarin nimi voisi yhtähyvin olla Hirvenpillu ja hohtimet. Suurin osa viittauksista on äärimmäisen päälleliimatun oloisia - paras esimerkki on ykkös-Maxista tuttu Valkyria-graffiti, joka näkyy leffassa useaan otteeseen. Muuten ihan hyvä, mutta graffitissa on huumeruisku ja leffassa kama nautitaan oraalisesti. Thanks for the effort, fucktards. Edes toimintakohtaukset eivät noudattele pelin julmankaunista kuolonoopperaa, vaan ne koostuvat staattista paikallaanseisoskeluista ja maailman epämielenkiintoisimmista hidastuksista. Toimintaa on muutenkin leffassa vain nimeksi, noin 15 minuuttia koko kestosta.

Max Payne on paskaa. Se on aivan hirveää paskaa. Se on tyyppiesimerkki siitä, miten Hollywoodin massintakomismasiina ahmaisee sisuksiinsa hienon alkuperäisteoksen ja paskantaa sen perseestään muotopuolena, yksinkertaistettuna vammaisviihteenä. Tiedostavat leffakriitikot ovat tietenkin Suomessakin ehtineet määkiä, ettei peleistä voi saada kunnon leffoja, koska niiden tarinankerronta on niin perseestä. Terveiset teille, omia pierujanne haistelevat tuhkamunaelitistit: Max Payne-pelit ovat tarinankerronnassaan, viihdyttävyydessään ja kulttuuriselta merkitykseltään miljoona kertaa merkittävämpiä ja parempia teoksia kuin tämä pilluhyytelö.

Hitler oli parempi ihminen kuin Max Paynen tekijät, sillä hänellä oli sentään visio.

Miksi tämä leffa pitää omistaa:

Max Payne kuuluu peliharrastajan leffahyllyyn ainoastaan rumaksi esimerkiksi siitä, miten Hollywood ei kunnioita vähääkään pelimedian kulttuurillista merkitystä ja miten pelien lähdemateriaali kelpaa niille ainoastaan rahantekokoneen irstaaseen voiteluun.