Half-Life 2: Episode One

Random Menace

Half-Life 2: Episode One

Sanokaa te eepospelaajat mitä lystäätte, mutta minusta episodipelit ovat paras juttu pitkään aikaan. Arvostan pelintekijöiden pieteettiä rakentaa valtavia maailmoja (ja näin ollen antaa pelaajille kunnon kate maksamastaan korkeasta ostohinnasta), mutten halua viipyä niissä liian pitkään. Olen kärsimätön ihminen ja haluan kokea mahdollisimman monenlaisia pelejä, joten pitkä aika yhden äärellä on pois toisesta pois. Knights of the Old Republiciin tarttumisessa on suhteellisen korkea kynnys, koska hommassa menee kuitenkin kymmeniä tunteja - olkoonpa ne kuinka erinomaisia tahansa.

Episodijulkaisun tukemiseen löytyy muitakin perusteita kuin itsekkäät motiivit. Kerralla julkaistuun peliköntsäleeseen voi julkaista patcheja bugeja teilaamaan, mutta isojen pelimekaanisten virheiden korjaaminen on jälkikäteen vaikeaa. Pääpelin tarinaa jatkavaan episodiin sen sijaan voidaan tehdä perustavanlaatuisiakin muutoksia, koska arvostelut ja käyttäjäkokemukset kertovat tarkkaan, mistä homma kusee. Vaivalla rakennettua maailmaa voi hyödyntää pidempään, mikä on merkittävästi halvempaa kuin kokonaan uuden pelin rakentaminen. Pelintekijöiden taloudellinen taakka kevenee ja fanien ei tarvitse odottaa kuutta vuotta seuraavan pelimessiaan taivaistalaskeutumiseen. Idea ei ole tietenkään uusi - lisälevyjä on julkaistu niin kauan kuin muistan. Steamin ja Live Arcaden kaltaisen palveluiden myötä kynnys lisämateriaalin hankkimiseen kuitenkin pienenee merkittävästi.



Vuosia odottamani Half-Life 2 osoittautui hyvin skitsofreeniseksi elämykseksi. Half-Life 2: Episode One jatkaa edeltäjänsä pakkopaitamuotia suosivalla tyylillä. Ykkösepisodi parantaa HL2:n emopeliä merkittävästi ja on paljon edeltäjäänsä sulavampi esitys - mutta silti ja juuri siksi jo äitigeimissä (ei, tuo termi ei toimi, unohdetaan että edes koskaan sanoin noin) raivostuttaneet kämmit rassaavat hermoja kahta hirvittävämmin. Jos sama tahti jatkuu vielä kahdessa seuraavassa episodissa, pelailen Halffiksen kolmosepisodia todennäköisesti leppoisasti lepositeissä pötkötellen.

Episode Onen rakenne paljastaa koruttomasti yhden episodijulkaisemisen eduista: kun peliaikaa on vähän, peli ei tarvitse turhia fillereitä. Ykkösepisodi on alun aavetornista lopun junataisteluun saakka jäsyä kummitusjunaviihdettä, jossa suvantokohtia tulee vastaan vain Gordonin käydessä pikaisesti paskalla (no ei käydä paskalla, mutta joskus voisi edes yksi pelihahmo käydä - sitten voitaisiin taas palata realismikeskustelemaan 14-vuotiaiden kanssa Armalite-sarjan rynnäkkökiväärien mallintamisesta). Meno on kertaluokkaa emopeliä jämäkämpää ja Episode One nousee paikoitellen jopa ykkös-Halffiksen sfääreihin (mitä tapahtui HL2:ssa valitettavan harvoin). Lasihissillä matkustaminen, Stalker-juna onnettomuuden jälkeen ja City 17:sta pakeneminen ovat aitoja Valve-hetkiä.



Juoni starttaa samanlaisella mindfuck-aivopiereskelyllä kuin mihin kakkonen päättyi, joten päätin kertaheitolla olla seuraamatta juonta. Päätös oli tosin turha, sillä muotonsa mukaisesti Episode Onen juoni on hyvin kompakti ja simppeli: Freemanin ja Alyxin täytyy päästä pois kaupungista ja sillä hyvä (silti minusta olisi mukava pikkuhiljaa tietää, ketä vastaan taistelen ja miksi). Tämä toimii merkittävästi paremmin kuin delirium-tason sekavuutta aiheuttanut mutsiteoksen (vielä hirveämpi, ei toimi) päämäärätön haahuilu. HL2:n nyrkillätapettavat Combine-sotilaat ovat saaneet älykkyysruiskeen ja aggressiivisuussupon, sillä jo kaksi haulikolla varustettua neonatsia tuottaa jämäkän vastuksen. Myös Stridereita on tasapainotettu eikä niitä vastaan myllyttäminen ole enää verrattavissa hehtaaripellon kyntämiseen haarukalla. Alyxin jatkuva mukanaolo tuo hommaan uudenlaista mielekkyyttä aiemmin kiroamani soolohortoilun sijaan.

Paljon hyvää on saatu aikaan, vaan vielä olisi kirveellä töitä. Jo ykkösosassa raivostuttaneet muurahaisleijonat ovat entistä kusipäisempiä - kun yhden saa teilatuksi, saman sekunnin sisään kuopasta hyökkää tilalle uusi. Poikkeuksena äiteetekeleeseen (annan periksi - "emoteokselle" ei vain löydy synonyymeja) araknoideja spawnaa esiin loputtomasti ja ainoa keino pysäyttää kyrpävirta on nakella Gravity Gunilla autonraatoja pesäkuoppien päälle. Joku olisi voinut kertoa tämän minulle, jotta minun ei olisi tarvinnut tehdä 360:n ohjaimiin taas uusia hampaanjälkiä päädyttyäni kerta toisensa jälkeen hyönteisten teurastamaksi yritessäni avata rullaovea. Autonromujen paukuttelu kuoppien päälle ei tuo pelaamiseen minkäänlaista lisäarvoa, vaan lisää ärsyttävää työpelaamista. Työ ja valvollisuudet ovat IKÄVIÄ ja pelaaminen HAUSKAA, saatanan apinat.



Ja kun te nyt siellä Valven tallissa sitä kolmosepisodia värkkäätte, ottakaapa tästä vinkki: HL2:ssa fysiikkapuzzlet aiheuttivat "oijoi, tässäkö voi ihan oikeasti rakentaa toimivan kiikkulaudan" -fiiliksen, mutta nyt tavaroiden kanssa äpöstely synnyttää "jumalauuutarrrrkele, jos joudun roudaamaan vielä yhdenkin tynnyrin jonnekin niin räjäytän orpokodin" -tunteilua. Kyllä, me kaikki tiedämme että Sourcessa on hyvä fysiikanmallinnus ja kyllä, me olemme siitä kiitollisia. Olen kiitollinen myös siitä, että peräsuoleni toimii ja sieltä tulee ulostetta, mutten halua silti hieroa sitä jatkuvasti naamaani. Vain silloin tällöin.

Yksi episodipelaamisen ongelmakin tulee vastaan: koska kyse ei ole lisälevystä vaan alkuperäisen tarinan jatkosta, tekijät eivät välttämättä näe tarpeelliseksi lisätä peliin mitään uutta. Halffiksessa on muutama uusi Combine-solttu (tai sitten ne ovat niitä samoja vanhoja - hienosti personoidut viholliset, onnea vain hahmosuunnittelun osastolle) ja yksi uusi zombie, mutta siinäpä se sitten on. Kun kyse on räiskintäpelin jatko-osasta, oliko oikeasti mahdotonta antaa pelaajalle YKSI uusi ase? Ja jos tuoreen materian tarjoaminen ei nappaa, järjestäkää edes tuoretta tekemistä: zombien, gunshipien ja Combinen tappamista nähtiin aiiiiika paljon emopelissä. Aluksi hymähdin Alyxin vitsailulle Freemanin taskulampun paristotehosta, mutta sitten viiltelin sohvan riekaleiksi tajutessani, että asialle olisi voitu tehdä jotain muutakin - korjata se perkeleen vekotin.



Episode One on askel parempaan suuntaan, mutta yksi askel ei riitä. Vaikka meininki onkin merkittävästi nautittavampaa kuin HL2:ssa, viihdyttävä vuoristorata muuttuu edelleen pariin otteeseen vittumaiseksi äpöstämiseksi. Pelin viimeinen kohtaus on tyyppiesimerkki siitä, mikä HL2:n pelisuunnittelussa on vialla. Freemanin tulee kuljettaa kapinallissotilaita tulen alla kohti evakuointijunaa (onneksi myös omien sotilaiden tekoälyä on parannettu PALJON, mikä vähentää stressiä merkittävästi). Alkuasetelma tuntuu kutkuttavan jännittävältä, mutta värinälle ei koskaan anneta katetta. Samaa väliä hinkataan edestakaisin kymmenkunta kertaa ja joka kerralla reitin varrelle ripotellaan muutama uusi sotilas hankaloittamaan hommaa. Pelaaja tietää koko ajan, että hommassa ei ole juurikaan haastetta, mutta lasien läpi poukkivat äkkitappavat Combinet ja touhusta puuttuva eeppisyys tekevät kohtauksesta juuri samanlaista tatinhakkaamista kuin kahta Strideria vastaan tappelu HL2:n loppupuolella.

Asemakohtaus luonnollisesti päättyy wellsmäisen kuolemankoneen kohtaamiseen, mutta sekään ei toimi: verenmaku suussa pakenemisen ja epätoivoisen taistelun sijaan homma karkaa milli kerrallaan nyhjäämiseksi ja pikatallenteluksi äkkikuolemien välttämiseksi. Tämän kaiken voisi niukin naukin hyväksyä, jos touhussa olisi maailmanlopun pauhua, mutta ei vain ole. Äänimaailma on hiljainen ja sotilaita tulee kerralla vastaan vain muutama. COD:t saattavat olla väkivaltapelejä idiooteille, mutta ainakin niissä on tekemisen meininki (olkoon tekeminen kuinka älyvapaata tahansa). Tässä suhteessa Valvella on vielä paljon opittavaa, mitä elämysjuna-ammuskeluun tulee (kyllä, haukuin juuri Valvea ja kehuin Infinity Wardia samassa yhteydessä - pieksän tästä hyvästä kiveksiäni niin kauan että menetän tajuntani). Pienimuotoisempi äksön toimi suljetussa Black Mesassa, mutta kaupunkimiljöössä se tuntuu väistämättä halvalta.



Käminästä huolimatta pidin Episode Onesta erittäin paljon. Hätkähdin sähköshokin nykäistessä karrelle palanutta ruumista leikkauspöydällä. Naurahdin Alyxin Zombine-vitsille. Selkäpiini hyytäminen vaihtui tiedostavaan virnistykseen, kun hoksasin headcrabeja nakkelevien zombien kuolonhuudon muistuttavan erittäin paljon erään 80-lukulaisen scifinekromorfin ulvontaa.

Parasta taitaa kuitenkin olla se, että olen 13 vuotta odottanut saavani "Episode Onelle" jonkin merkityksen, johon George Lucas ei liity millään helvetin tavalla. Ehkä en enää tämän jälkeen näe painajaisia, joissa Greedo ojentaa minulle midikloriaaniruiskua pöydän ylitse (enkä saa edes ampua tötterönaamaa pöydän alta nivusiin).

Miksi tämä peli tulee omistaa:

Half-Life 2: Episode One on lyhyt ja viihdyttävä elämysjunaräive, joka korjaa monta (muttei kaikkia) emopelin ongelmaa. Se tulee joka tapauksessa Orange Boxin mukana, joten yhtään järkevää syytä pelaamatta jättämiseen ei ole.