Red Steel

Terästä Suvin niskaan

Red Steel (Wii)

Ensin taasen metaillaan. Kuten olette hoksanneet, Nimmarin peliblogin jutut ilmestyvät aina sunnuntaisin. Tämä ei ole muuttumassa mihinkään, mutta koska kone- ja pelikantani kasvaa häkellyttävää kyytiä, haluan lisätä tahtia. Näin ollen julkaisen vast'edes pisin viikkoa pienempiä arvioita peleistä, jotka eivät ansaitse päästä sunnuntain superpaikalle joko lyhyytensä tai ohkaisen sisältönsä vuoksi. Pysykäätten siis tuunattuina.

Edellinen viikko oli minulle hieno niin pelaajana, ihmisenä kuin hevosmiehenä. Keskitytään ensimainittuun: ensiksi postiluukusta kolahteli Gears of War sekä Fight Night Round 3. Sen jälkeen Awe-mies Porkkakoski pirautteli, että viime viikolla 96:nnen palkintonsa saanut Mass Effect 2 löytyi Kodin ykkösestä yhdeksän euron kipalehintaan. Keskiviikkona hämäräperäinen (kuka nyt persettään valaisisi) mies tuli parkkipaikalle, rykäisi merkitsevästi ja ojensi minulle Commodore 64:n, levari- ja kassuaseman, 2 joistikkia ja kahdeksan peliä (täytyy jossain vaiheessa vielä testata laitteiden toimivuus, mutta hyvältä näyttää).



Torstaina puolestaan luukusta kolahti lähes minttikuntoinen Game Boy Pocket alle parillakympillä ja perjantaina bongasin samaisesta Isontalon Anttilasta Red Steel 2 Motion Plus -bundlen 25 jöystillä. Ja, jotta viikko olisi saanut täydellisen kliimaksin, sunnuntaina ostaa hyrskäytin Huuto.netistä Playstation 3 Slimin Laulutähtineen ja Kitarasankareineen. Mitä relevanssia tällä on? Ei mitään, kunhan olen kerrankin tyytyväinen (joskaan en tyydytetty) ja oikeutettu brassailuun (sikäli kun ison miehen muovilelukeräilyssä on keulimista).

Ai niin, irtosihan Kodin ykkösestä myös RGB-kaapeli Wiihin ja sen myötä minulta (lievä) anteeksipyyntö. Olen nimittäin haukkunut Wiin grafiikkaa hieman perusteettomasti ja vieläpä amatöörimäisistä lähtökohdista. Olen nähnyt Wiin piirtoa pääsääntöisesti LCD-komposiitti-kombolla, mikä näyttää syöpäsairaan Yoshin menstruaatiolta. En olisi uskonut, että RGB parantaa kuvaa NOIN paljon: New Super Mario Brosin väripaletti alkoi toden teolla hehkua ja Red Steel 2 näytti varsin hyvältä, jopa siinä määrin että voin kutsua sitä komeaksi peliksi (en "yllättävän komeaksi Wii-peliksi"). Jonkinlainen putkimiehentakinkääntö oli jo kovassa vauhdissa ja uskottavuuteni elitistikriitikkona rapistumassa, mutta onneksi satuin survaisemaan Red Steel ykkösen koneeseen. Tämä julkaisuräive on lähes tyyppiesimerkki kaikesta siitä, mikä Wii-peleissä on pielessä. Ja tietenkin kaunis katsoa kuin lapsipornomaraton.



Pelissä Scott-nimisen nuoren miähen (jonka naamaa ei pelissä koskaan nähdä - oletan hänen olevan se tummatukkainen puunaama, joka vilahtelee valikkografiikassa) on tarkoituksena tutustua appiukkoonsa ensimmäistä kertaa ravintolaillallisen merkeissä, mutta vituiksi menee: herra Sato onkin yakuzalordi ja Scottin bööna kaapataan kilpailevan mahviatiimin hyökkiessä raflaan. Kyseessä on siis laiskin mahdollinen "Princess is in the other castle" -juoniasetelma ja kuten arvata saattaa, seuraavat tunnit lampataan emäntää etsimässä, niittäen samalla kasapäin jaappanialaisperäisiä pukumiehiä. Simppeli tarina voisi toimia hyvin, ellei se olisi niin jumalattoman yhdentekevä ja paskasti kerrottu. Lisäksi tarinan moraaliset painotukset ovat...omituisia. Sato esimerkiksi toteaa jotta rukouksilla ei tee mitään, ainoastaan miekalla ja aseella. Syvällistä aasialaista filosofiaa, sano - tai sitten pelin logon äärinoloa alleviivausta. Lisäksi duunin paiskiminen rikollispomon piikkiin hyviksen roolissa tuntuu väärältä, vaikka Sato onkin tietysti "kunniallinen yakuza" - tiedättehän, vähän niin kuin Korkeajännityksen hyvät natsit.

Red Steeliä hypetettiin julmasti sen vallankumouksellisen kontrollisysteemin takia: uijjumalauta, reaaliaikaista liikeohjauskatanointia yhdistettynä tiukkatunnelmaiseen 3D-räiskintään. Homma ei mene ihan noin. Se menee enemmänkin näin: voi JUMA-LAUTA, purkitettuja paskahuitomisia bofferilla yhdistettynä kahdeksan promillen humalan tarkkuudella suoritettuun hehtaaripyssyttelyyn. Red Steelin täytyy olla pelattavuudeltaan yksi surkeimmista tekeleistä, joita vastaani on koskaan sattunut.



Perusliikkuminen hoidetaan nuntsan tatilla ja tähtääminen motella siten, että viedessä kursori ruudun reunaan myös pelihahmo kääntyy. Idea on teoriassa toimiva ja välillä ammuskeluun syntyy ihan munakasta fiilistä, etenkin kun rannetta kääntämällä voi paukutella mutka poikittain gangsta-tyyliin. Mutta vain välillä. Ohjaus on intuitiivista kuin perseen pyyhkiminen kaulimella ja ohilaukauksia tulee koko helvetin ajan. Selustaan tai sivustaan koukannut tyhjästä spawnannut vihollinen saa aina kuudesta kahdeksaan vaparia, koska hahmo ei ehdi kääntyä riittävän nopeasti. Tämän kompensoimiseksi viholliset ovat ampumataidottomia idiootteja ja räiskintä intensiteetiltään tivolitouhua.

Vaan mites miekkailu? No perseestähän se, kiitos kysymästä. Omilla liikkeillä on äärimmäisen vähän relevanssia ruudun tapahtumien kanssa ja välillä saa huitoa kuin etelän mies tunturissa, jotta peli suostuisi tekemään edes yhden esipurkitetun kakka-animaation. Kontrollien ankeuden takia myös miekkailusta on tehty apinamaisen helppoa: ankarampikin vihollinen hoituu hikoilematta väistö-läpsy-väistö-läpsy-liikesarjalla. Voi voitetun voi tappelun lopuksi joko säästää tahi silpoa, mistä molemmista palkitaan yhtä nuivasti: psykopaatti ei saa hurmeista loppua ja hyvikselle tarjotaan kunnioituspisteitä (itsekunnioituspisteissä olisi vielä järkeä, koska sellaisia tästä pelistä nauttiva todella tarvitsee).



Miekkailu on niin surkeasti tehtyä, että mielummin pidin katanan tupessa ja roivin menemään edes jotenkuten toimivilla tuliaseilla - oikean säiläilyn eleganssista ei ole tietoakaan. Indiana Jones -fanina petyin myös siihen, että miekka on pakko vetää duellausvaiheessa esille eikä hillittömästi huitovaa kusipäätä voi reukuttaa kylmästi rei'ille. Lähtökohtaisesti kaikki kontrollit toimivat huonosti: ovenavauksiin ja lataukseen käytetty nuntsanheilautus rekisteröityy todella heikosti ja motea eteenpäin työntämällä suoritettu rautatähtäys on yksi kuvottavimmalla tavalla hirveistä kontrolleista, joita olen koskaan nähnyt. Ja arvaatteko mitä? Jopa valikossa pelaajan pitää dräkkändropata lataustiedostot oikeille paikoilleen. Koska liikeohjaus.

Pelimekaanisesti Red Steel on PSOne-ajan perintöä: pelaaja surffailee holtittomasti läpi monotonisten kenttien paukuttaen nurin kaiken vastaantulevan. Ei ongelmanratkontaa, ei sivutavoitteita, ei yhtään helvetin mitään: pelkkää päätöntä räiskintää. Tämä ei sinänsä ole paha asia, mutta kun tappelusta ei saa minkäänlaista tyydytystä. Viholliset on animoitu kökösti, ne ovat tyhmiä ja kuolevat helposti - eikä kunnon veriroiskeita tai muita matalan mielen miellyttäjiä ole tietenkään mukana. Jos pelin aikana kerrotaan tarinaa, kuva letterboxautuu ja zoomaa tapahtumiin - samaa tyylikästä tekniikkaa voitte nähdä mm. vuoden 1998 House of the Dead 2:ssa. Eräässä tehtävässä minun piti viivyttää vihollista, jotta Sato ja tuheroinen pääsevät karkuun. Hep, porukka häipyi, ruudulle pamahti laskuri. Pam pam pam pam, sanoivat pyssyt ja lopulta myös laskuri. Saman tien ruudulle ilmestyi tieto, että porukka on päässyt onnistuneesti karkuun. Ei jumalauta, ei näin voi oikeasti tehdä vuoden 2006 tarinavetoisessa räiskinnässä.



Mitä audiovisuaaliseen ilmeeseen tulee, jo pelikotelosta näkee, että ei hyvin mene. Kansitaide on helvetin rumaa kömpelösti renderoituine puunaamoineen ja Official Nintendo Magazinen kehotus "Don't miss this action blockbuster" on uskottava kuin äidin antama ulkonäkökehu laava-altaaseen synnytetylle lapselle (okei, laava-altaaseen ei VIELÄ synnytä kukaan, mutta koska olen omin silmin nähnyt, että jotkut ihmiset haluavat DELFIINIEN avustavan heitä synnytyksessä, laavasynnytyskin lienee vain ajan kysymys). Kaikkea leimaa tyylitajuttomuus ja viimeistelemättömyys: grafiikat ovat karkeareunaisia, hahmot rumia, fontit omituisesti sijoiteltuja, värimaailmat mauttomia - ja nyt puhun pelkästään latausruuduista. Tarinaa kuljettavat motion comicit ovat aivan hirvittävän persiestä eikä niitä voi skipata. Nostalgiatonttukin nostaa kromosomivirheistä päätään: en muista nähneeni pyörivää CD-kuvaketta (ei siis tyyliteltyä pikkukiekkoa vaan helvetin isoa VALOKUVAA levystä) latausikonina sitten vuoden 1994. Tämä ei ole kehu.

Peligrafiikka on Pleikka ykkösen Medal of Honorin tasoa. Animaatio on rumaa, ympäristöt kulmikkaita ja tyylittömiä sekä epäfunktionaalisuudessaan silkkoja kulisseja. Osa suojista sentään hajoaa tulituksessa - tämän jokainen pelaaja pistää varmasti merkille, koska peli hidastuu diashowksi aina kun näin tapahtuu. Olen nähnyt parempia asemodeleita Half-Life ykkösen kusisimmissa modeissa. Lisäksi olisi mukavaa, jos hahmot liikuttaisivat suutaan puhuessaan. Äänimaailma on mitäänsanomaton ja musiikki - huomatkaa, etten lähes koskaan hauku pelien musiikkia - on aivan hirvittävän perseestä, siis ihan kamalaa roskaa. Pesulakentässä (kyllä, pesulakentässä) jokaisen tappelun aikana käynnistyvä japsityttöpoppi aiheuttaa oksennusrefleksinomaista kakomista ja kylpyläbordellissa soiva porno-wahwah ryyditettynä naisen orgastisella ähkinnällä on aivan saatanan noloa.



Red Steel on totaalinen sekasotku, jossa KAIKKI on pielessä - niin huono peli, ettei sen pelaaminen saanut edes lietsotuksi minua hurmeiseen nörttiraivoon vaan se ajoi allekirjoittaneen apaattiseen jurotukseen. Kaikkein raivostuttavinta pelissä on, että tekijöiden kunnianhimo näkyy selvästi, mutta porukan totaalinen kyvyttömyys koodata mitään lähellekään nautittavan tapaista vesittää kaiken mahdollisen ilon.

Red Steel on biteiksi puserrettua cockteasea - kaikkea luvataan, mitään ei anneta. Kaikkein parhaiten tämä kristallisoituu kylpyläbordellissa, jossa ähinäsoundtrack ja portieerin heti kärkeen ehdottama hierontatarjous saavat pelaajan odottamaan jotain erilaista. Jotain härskiä. Jotain palkitsevaa. Edes yksi nänni? Nääh. Majatalosta löytyi kuusi täyspukeista horatsua, räppidude kahden bikinimimmin kanssa KESKUSTELEMASSA porealtaassa ja noin 50 pyyhe päällä porhaltavaa haulikkohemmoa. Se kuvaa koko pelin luonnetta täydellisesti.

Olette varmasti miettineet, millä oikeutuksella pidän Wii-pelaajia tyhminä. Red Steeliä myytiin miljoona kappaletta.

Miksi tämä peli pitää omistaa:

John N. Mitchell sanoi: "Hienoimman teräksen täytyy käydä kuumimman tulen kautta". Red Steelin säilä puolestaan on kuumennettu liekkipierulla ja taottu ekstraktoidusta lahjattomuudesta valmistetulla vasaralla.