Resident Evil 4

Rima korkealle, Ressu

Resident Evil 4

Paskat pelit ovat tämän blogin kova ydin, elämäni aromisuola. Nimmarin peliblogi rakentui pohjattomalle halulleni penkoa pelien alushousut pienenkin jarrutusjäljen löytymisen toivossa - ja rakentuu pitkästi edelleen, sillä jostain syystä minusta on mukavaa tunkea toistuvasti kärsäni ekskrementtiin. Kaiken mahdollisen julkinen pieksäntä vakuuttaa minut siitä, etten ole kuten kaikki muut, etten ole markkinavoimien ja hypen ja määkivän fanipoikalauman ohjailtavissa ja niin edelleen. Se antaa minulle hallinnan tunteen ja tuntemuksen siitä, että ymmärrän maailmaa paremmin kuin gamer dudezit. Ja juuri kun olen täyttänyt puhallettavan valtaistuimeni kaasumuotoisella itseriittoisuudella, jostakin näköpiiriin pamahtaa Resident Evil 4:n kaltainen tapaus - täydellinen peli. Kyllä, ei enempää eikä vähempää, niin oudolta kuin se minusta tuntuukin myöntää. Perinteisistä selityksistä (jatko-osa, paskat kontrollit, idioottijuoni) mikään ei pure, sillä merkillisellä tavalla Ressu nelosen huonotkin ominaisuudet tukevat kokonaisuutta. Antakaas kun selitän.

Ressu nelosen alussa agentti Leon Kennedy kuulee agenttien James Bushin ja Mark Clintonin olevan lomalla ja hommien olevan kesken. Vastentahtoisesti hän jättää poikabändiurastaan taakseen kaiken paitsi kertsin aikana otsalta heilautettavan kuontalonsa ja suuntaa Etelä-Euroopan takametsissä sijaitsevaan Pueblon kylään houkuttelemaan presidentin tyttären esiin teinejä magneetin lailla kutsuvalla nahkamikrofonillaan. Hommaa vaikeuttaa tonteilla pyörivä sisäsiittoisten jyväjemmarien lauma (ihme, ettei peliä sijoitettu suorilta käsin Kempeleeseen) ja matkaan tulee mutka jos toinenkin, mutta onneksi mutkat tekevät rumaa jälkeä Maajussille polttouhri -esiintyjäkaartin keskuudessa. Pelin saastainen, lian, ulosteen ja veren sävyjä yhdistelevä värimaailma vie mielen välittömästi Syvän joen varteen ja Teksasin takamaille jo ennen kuin kuulee ensimmäisen kerran ruosteisen Husqvarnan pärähtävän käyntiin nurkan takana. Etenkin pelin alku on kuin turboahdettu versio Texas Chainsaw Massacresta - ja sarjan nihilistisen otteen suurelta fanilta tämä on valtaisa kehu.



Resident Evil 4:n tunnelma on sakeampaa kuin pueblolaisten vuosisatoja keskenään vaihtama veri. Äänimaailma pauhaa välillä niin demonisissa sfääreissä, että kuulokkeilla pelaaminen vaatii erittäin napakassa kondiksessa olevaa sulkijalihasta. Viholliset niistävät Leonin äkkiä kylmäksi, joten kuumotukselle tarjotaan myös kunnon kate - vaikka Ressu nelonen ei varsinainen kauhupeli olekaan, mukaan mahtuu muutama aidosti kylmäävä elementti, kuten totaalisen kammottavat regeneratorit. Ne eivät kuole millään, ne tulevat sinua kohti hitaasti mutta varmasti ja päästävät mennessään kertakaikkisen hirvittävää ääntä. Resident Evil 4:ssa pelaajan niskassa painaa jatkuvasti pieni ahdistuksen tunne, joka myllykohtauksissa purkautuu joskus puhtaana paniikkina, mutta useimmiten hurmoksellisena hurmeenlennätyksenä.

Ressu nelosen toiminta tuntuu siksi niin ankaralta, että liipasinta puristaessaan pelaaja kostaa vaikertaville Insesti-Ismoille kaiken sen ahdistuksen, jonka peli hänestä ruoskii esiin - ja suorastaan nerokkaana hoksauksena pelkkä teko itsessään ei ole palkitseva, vaan myös MITEN se tapahtuu. Resident Evilin liioiteltu, osumakohtiin jaettu läträysfysiikka hakee fyysisyydessään vertaistaan. Kun rinnuksiin hyökkivää persenaamalaumaa losauttaa haulikolla hartialinjaan ja näkee kalmojen lentävän punapilven saattelemana pitkin seiniä, huulilta karkaa väkisinkin eläimellinen "AMERICA!"-huuto. Tarkkaan mallinnetut osumakohdat paitsi palkitsevat pelaajaa messevillä efekteillä, myös huomioivat kekseliään murhaajan. Voi sitä onnellisen oivalluksen tunnetta, kun lipas melkein tyhjänä hoksasin kymmenpäisen junttilauman keskellä yhden toukohousun kantavan sytytettyä dynamiittipötköä. Tarkka pistoolinlaukaus käteen ja BUUUM, taas oli maailman geenikartta paremmalla tolalla.



Japanilaiseen tyyliin Ressu nelonen kysyy välillä puhdasta taitopelaamista ja mahdottomalta vaikuttavista tilanteistakin selviää, kun toimii sinnikkäästi ja järkevästi. En ollut pysyä pöksyissäni, kun kaikki aseet tyhjinä onnistuin kellistämään viisimetrisen El Gigante -mörssärin FLASHBANGILLA JA PUUKOLLA. Suoraviivaisempien pelaajien ei tosin tarvitse kikkailla, ellei se huvita. Yritin valehtelematta kolmen tunnin ajan teurastaa bossi-Salazaria mitä hienoimmalla taitopelaamisella, mutta turpaan tuli siihen tahtiin, että skinheadiltakin olisi lähtenyt tukka päästä. Sitten kyllästyin, ostin singon ja ammuin sillä kääpiötä naamaan - se siitä. Aluksi tämä vitutti, mutta sitten muistin ne kaikki lukemattomat kerrat lukemattomissa peleissä, joissa toivoin ongelman ratkeavan sillä, että vittuilematta räjäytän kaiken ilmaan. Ja rakastuin Ressuun entistä syvemmin. Peli on täynnä toinen toistaan mahtavampia "FUCK YEAH"-momentteja, joissa pelaaja todella tuntee saavuttaneensa jotain merkittävää vain siksi, että jalkovälissä killuu niin valtava kivespari.

Noh, nämä huippupuolet ovat Ressusta kaikkien tiedossa, mutta entäpä sitten ne perinteiset nitinän aiheet - kontrollit, hölmö juoni, QTE:t, täysin älytön dialogi? En kiellä näiden ongelmien olemassaoloa, mutta merkillisesti kaikki huonot asiat RES4:ssa sopivat siihen täydellisesti. On kieltämättä pyllystä, että huippuagentti Leon tuntuu ajelevan ympäri Sukurutsalehtoa näkymättömällä rollaattorilla, mutta osin kömpelöt kontrollit luovat peliin asiallista paniikin tunnetta ja epävarmuutta omista tappokyvyistä - jos Leon olisi täysin suvereeni murhamies, ei minkäänlaista jännitystä pääsisi syntymään (nyt tarkkana siellä luokan perällä, Lucas). Esimerkiksi aiemmin mainitsemieni regeneratoreiden kohdalla Leonin täytyy bongata lämpötähtäimellä parasiitit vihulaisen kehosta ja pärskiä ne kaukaa pillunpäreiksi, mutta hippasen kömpelöiden kontrollien ja määrätietoisesti pelaajaa kohti laahustavan kylmäkallen kombo nostivat minusta esiin toistuvasti realistisen paniikkireaktion, jossa ammuin arvokkaita kuteja hukkaan puhtaan kauhun takia. Harva peli pystyy samaan. QTE:t ovat sikäli hyvin toteutettuja, että niissä käytetään aina kahta samaa näppäinyhdistelmää (liipasimet tahi A+X-näppäimet), jolloin QTE:t eivät ole sekunnissa sisäistettäviä ja kuusitoista kertaa toistettavia rytmipelejä vaan aidosti hätäiseltä paniikkiratkaisulta tuntuvia sohaisuja - todisteita siitä, että QTE:t voivat oikeasti olla pelimekaniikkaa SYVENTÄVÄ elementti.



Mitä juonen naurettavuuteen tulee…noh, rehellisesti sanottuna olen tällä kertaa iloinen yleisestä akuankkailusta. Ilman juonen tahallista ja tahatonta hölmöyttä Ressu nelonen voisi olla minulle liian ahdistava tapaus, jotta voisin todella nauttia siitä (esimerkiksi Condemned oli hiinä ja hiinä, voinko oikeasti sanoa PITÄNEENI pelistä, kun valtaosa ajasta kului helvetillisen ahdistuksen kourissa hyörien). Mielessäni siintävät Texas Chainsaw Massacre 2:n kaltaiset makaaberit kauhukomediat, joissa nihilistinen väkivalta lyö kättä pöljän dialogin ja slapstickin kanssa - ja Ressu nelonen kaappaa kaiken oleellisen hyvästä mustasta splatterkomediasta. Lisäksi älyttömyydet mahdollistavat sen, että juoni pysyy jatkuvasti mielenkiintoisena ja yllättävänä - alun pikkukylistä siirrytään vaivattoman oloisesti suuriin keskiaikaisiin linnoihin ja koelaboratorioihin. Runsaasti nillitystä saanut Ashley-tyttönen käy kyllä hermoille ruikutuksensa vuoksi, mutta perinteisten NPC-hahmojen sijaan hän ei tule koskaan pelaajan tielle ja luo pelimekaniikkaan miellyttävää vaihtelua. Plus hän on 15-vuotias ja kulkee ympäriinsä minihameessa keräten jatkuvasti seksistisiä huomautuksia mieshahmoilta - tällaisia sankarittaria soisi peleissä olevan enemmänkin (tämä on myös Kaukovainio Man Boy Loversin kevätkokouksessa päätetty kanta).

Kaiken tämän ylistyksen päälle on vielä ylistettävä lisää, sillä Resident Evil 4 on lähes täydellisesti tasapainotettu. Pitkästä kestostaan (n. 20 tuntia läpipeluuseen) huolimatta sen vetovoima on hämmästyttävän kova, sillä päivitettävät aseet, jatkuvasti lisääntyvä tappovehjearsenaali, ruudulle toistuvasti ilmestyvät tuoreet viholliset ja spektaakkelimainen meininki eivät salli irrottaa padista ennen kuin lopputekstit rullaavat ruudulla. Vaikka Ressu on paikoitellen ärkeleen hankala, tasaiseen sijoitellut checkpointit pitävät huolen siitä, ettei turhautumista pääse syntymään. Ammuksia on aina sopivasti tilanteen tunnelmaan nähden - joskus käydään epätoivoista selviytymistaistelua muutama patruuna kerrallaan, välillä lanataan kymmenittäin örmyjä automaattihaulikon sarjatulella. Pienet yksityiskohdat, kuten taukopaikkojen rauhoittava, täysin muusta äänimaailmasta poikkeava ambient-musiikki, kertovat pelintekijöiden pieteetistä ja "vimosen päälle"-mentaliteetista.



Kun tähän päälle lyödään loistava visuaalinen toteutus, häkellyttävän brutaalit kuolinanimaatiot, mielikuvitukselliset ja mielenkiintoiset bossimatsit, erinomainen uudelleenpeluuarvo ja 20 euron naurettava hinta Xbox Livessä (vanhemmille konsoleille pelin saa halvemmallakin, mutta sitten jää vaille oikein hyvältä näyttävää HD-päivitystä), on täysin perusteltua sanoa Resident Evil 4:n olevan yksi parhaista videopeleistä koskaan. Äkkiseltään ei tule mieleen yhtä ainutta tapausta, jossa kauhu, tyydyttävä myllyttäminen, intensiivinen tunnelma, kiinnostava tarina ja jämäkkä pelimekaniikka löisivät samalla tavalla kättä. Nyt ne nuolet irti polvista, pää pois Karkandista ja pelikauppaan siitä, hus, mars, ihahaa.

Miksi tämä peli pitää omistaa:

Resident Evil 4 on täydellisimpiä koskaan tehtyjä videopelejä.

Extermination

Tuhotkaa ne kaikki. KAIKKI!
Extermination (PS2)

Välillä peliarvostelijan on vaikea nähdä metsää puilta. Eri nimikkeitä survoutuu levyasemiin niin tiheään, että idearyöstöt muuttuvat idearyöstöraiskauksiksi, jossa viatonta psyykettäni jyystetään kuin Viiksi-Milenaa DDR:n virallisessa pornofilmissä. Suojiinliimautuminen, bullet time ja uudelleentäyttyvä energiapalkki alkavat kypsyttää ja kärpäset muuttuvat härkäsiksi – ideaköyhyyden alta on vaikea nähdä sitä, että suurin osa nykyisin julkaistavista peleistä on ammattitaidolla kasattuja, viihdyttäviä kokonaisuuksia, joita pelaa mielellään.

Vai voiko joku oikeasti väittää, että Halo 3 tai Gears of War 2 olisivat huonoja pelejä? Geneerisiä, ylihelppoja, mielikuvituksettomia ehkä - mutta huonoja? Määh. Näin ollen peliarvostelijan (ja pelaajankin) on välillä hyvä tehdä reality check. Extermination paiskasi allekirjoittaneen sellaiseen Siperiaan, että vastaavanlaisen opetuksen sain viimeksi eläintarhan karanteeniosastolla (aitauksellinen raivotautisia alpakoita ei tarkoita raivokkaan hyvää seksiä).



Yhdestä asiasta Exterminationia on kiitettävä, ennen kuin poistan paskasingostani varmistimen. Tämä ainoa hikinen irtopiste tulee puhtaasta rehellisyydestä. Pelin takakannessa seisoo seuraavaa: ”Sillä ei ole omaatuntoa. Se ei ota vankeja eikä anna armoa. Ja se on melkein täällä. Jossakin...”
En tiedä, onko puhe pelin pääsuunnittelijasta vai itse pelistä, mutta kuvaus on (suku)elimellisen tarkka kuvaus siitä möröstä, joka paljastaa koleran runteleman kehonsa viattoman näköisen DVD-kuoren uumenista. En osaa edes pitää liioitteluna takakannen toista tekstiä ”VALMISTAUDU MYÖS KUOLEMAAN”, sillä mikäli vaihtoehtoina olisivat Exterminationin pelaaminen päivätyönä tai miinanraivaajan jopi, pähkäilyyn kuluisi sekunti. Vielä ennen pelin käynnistymistä ruutu varoittaa pelaajaa ”groteskeista kuvista”. Tarkka huomio jälleen kerran - vielä kun tietäisi tarkoitetaanko tällä latausruutua, välianimaatioita, peligrafiikkaa vai (todennäköisimmin) niitä kaikkia.

Peli käynnistyy elokuvamaisella (Plan 9 From Outer Space) välianimaatiolla, jossa päähenkilöt Dennis Surffitukka ja Perunaturpa istuvat muovailuvahasta kasatussa rahtikoneessa. Pelille on pakko nostaa hattua poikkeuksellisesta motion capturesta ja uskon, että marionettien liikemallintaminen on ollut koko tiimille niin suuri haaste, että sellainen pikkujuttu kuin pintakuvioiden piirtäminen tekstuureihin on jäänyt krapulapäivän hommiksi. Savilentokone lentää Pohjoisnavan yllä jouluaattona ja hetken aikaa pelaaja miettii, onko kyseessä Santageddonin vaiettu kakkososa. Tykittävätkö mariinit viimeisenä bossina metalliseen taisteluhaarniskaan pukeutuneen Joulupukin hengiltä?

Huulisynkka kulkee vain vaatimattomat 15 sekuntia dialogista jäljessä, mikä on sinänsä harmi. Perunaturvan kahdeksan pottua poskissa jauhamat elämänviisaudet, kuten ”When life comes pain, you gotta deal with it”, olisivat ansainneet paremman kohtelun. Yhtäkkiä – ilman että kukaan voisi aavistaa – kone tekee pakkolaskun ja mariinit ovat kusessa. Äijät kömpivät sisään tutkimuskeskukseen ja saavat impulsiivisen pakkomielteen löytää tyttö nimeltä Cindy (ehkä asia selitettiin paremmin välianimaatiossa, mutta lähdin käymään kolmen tunnin kauppareissulla ensimmäisen välinäytöksen kohdalla ja toivoin että Pleikka kakkoseni olisi sillä välin syttynyt tuleen. Ei syttynyt, vittu mitä paskavehkeitä).



Pelimekaniikka on lainattu PSOnen aikaisista Resident Evileistä – en tosin puhu mistään Arsene Lupinin taidolla hoidetusta huippukeikasta, vaan ennemminkin siitä tyylistä, jota näkee somalien polkupyörävarkauksissa. Resident Evileistä on saatu Exterminationiin mukaan renkaaton runko, jossa on penkin tappi muttei penkkiä. Kaikki genren perusärsyttävyydet, kuten vain tietyissä paikoissa onnistuva talletus ja valmiiksi määritellyt kamerakulmat ovat tietenkin mukana, mutta sellaisia pikkunäppäriä elementtejä kuin vahva tunnelma tai kuumottavat viholliset, ei ole nähty tarpeelliseksi sisällyttää peliin. Sen sijaan Extermination päättää nykerrellä Resin vittumaisten puolien parissa oikein kunnolla ja kaikkein nolointa tästä paskapuuhailusta tekee se, että (ylpeästi kaikki nimensä manuaalin takaosaan painaneesta) tekijäryhmästä löytyy alkuperäisten Resien tekijöitä.

Jokainen talletuskerta syö ladattavasta paristosta kaksi pykälää, mutta sillä ei ole mitään väliä, koska (sähkö)kirjoituskoneen vieressä on patterilaturi. Samankaltaista autuaaksitekevää (aivoverenvuodon aiheuttavaa) huomaavaisuutta pelaajaa kohtaan osoitetaan rokotteissa. Pelin avaruuskyrvät sylkevät päälle klomppisen vihreää smäidää, joka muuttaa pelaajan visvavilleksi ellei kankkuun iske syringiä ja vikkelään. Mutta vaikka rokotteita löytääkin sieltä täältä, niiden lihaantuikkaus ei onnistu kuin yhdessä huoneessa. Kaikkein kuvaavin tapaus pelaajan loputtomasta turhaanjuoksuttamisesta nähdään ensimmäisen puzzlen kohdalla: edessä on hissi. Hississä ei ole virtaa. Hissi toimii hätätapauksissa ladattavalla paristolla. Hissin oven vieressä on laatikko. Siellä on paristo. Paristot laitetaan hissiin. Hissi toimii. Se menee alas noin 1,5 metrin matkan. VITTU JUMALAUTA. Eikö olisi ollut helpompaa vain laittaa pernaruttobakteereja pelikoteloon?



Pelin rytmitys on jotain täysin ihmismielelle käsittämätöntä. Perunaturpa ja Surffitukka jaarittelevat, jaarittelevat, jaarittelevat, jaarittelevat loputtomiin joka ainoan tuulettimen, punttihurvelin ja seinään naulatun dildon kohdalla ja hypistelevät ja ihmettelevät ja kappas sekös toimii näin, onpa niin jännä värkki että tässä vallan unohtuvat nämä carpenteriaaniset, zombifoivat avaruusmöröt ja niskaan hönkivä kuolema. Minulle tuottaa vaikeuksia kuunnella jopa Fallout 3:n hyvin kirjoitettua dialogia, saati sitten päihdeparantolassa kuntoutumassa olevien salarymanien englannintulkintoja ”tosi Miehet avaruus Pinteessä” -teoksesta.

Ja sitten tulee se lopullinen kuolinisku: kontrollit, joiden...en edes viitsi. Jos luulette, että kun pelihahmon jokainen liike näyttää sähköpiiskalla pakotetulta, portaisiin osumiseen menee noin 15 sekuntia per kerta ja suoraan käveleminen on ihan oikeasti mahdotonta, oltaisiin jo jonkinlaisessa kliimaksissa, vaan ehhei! Kyllä Deep Space sössimisen hoitaa: ampuminen on tehty niin haisevaa mätää pursuavan pukamaisesti, että siitä pitäisi myöntää jonkinlainen palkinto – vaikkapa elämän mittainen elämysmatka johonkin kehitysmaalaiseen vankilaan. Olin ihan oikeasti pillahtaa itkuun turhautumisesta, kun purppuranvärisiä alienlerssejä roiskiessani minun piti joka ainoa kerta juosta vähän matkan päähän, koska omien jalkojen viereen ampuminen on pelihahmolle fyysisesti mahdoton tehtävä. Se, että aseisiin ei ole viitsitty animoida rekyyliä, ei jaksa enää tuntua tässä vaiheessa enää miltään. Ja anteeksi Rockstar, että ikinä koskaan pilkkasin GTA4:n automaattitähtäystä – en todellakaan tiennyt, miten asiat voisivat olla.

Automaattikarttaa ei voi zoomata. Pelissä on ankeimmat ilmastointikuilut koskaan ikinä missään. Välinäytösten aikana minun on pakko lukea Maijan pientä karitsaa, etten tuhoaisi kaikkea (siis ihan kaikkea). Taistelutoverini on niin kova jätkä, että hän puukottaa ovet auki. Ja miksipä ei puukottaisi, onhan minunkin hahmollani kaksi erillistä nappia puukotukseen mutta ei yhtään sellaiselle pikkujutulle kuin hyppääminen (paitsi erillisissä paikoissa, tietenkin).

Puolen tunnin pelaamisen jälkeen minua vitutti niin paljon, että pahoinvointi alkoi muuttua fyysiseksi. Rumissa, ahtaissa ja pimeissä loukoissa törmäily ja miniatyyrikikkeleiden ammuskelu tuntuivat imevän kaiken elinvoimani pois. Ulkona puista katosi väri ja linnut vaikenivat, mutta päätin jatkavani loppuun saakka. Pääsin eteenpäin noin kuusi minuuttia. Sen jälkeen huoneet kävivät liian pimeiksi enkä nähnyt mitään. Yritin säätää brightnessia isommalle, mutta namiska ei toiminut. Miettikääpä sitä, perkele. Brightnessinsäätönappula EI TOIMI. En ehtinyt edes miettiä Deep Spacen käsittämätöntä kädettämisen suvereniteettia vaan hakkasin suu messingillä pelilevyä atomeiksi. Ei voi mitään, peli ei toimi, en voi jatkaa. Ja se, joka sanoo brightnessinsäätönapin löytyvän myös telkkarista, löytää huomenna postilaatikostaan erän hyvin vanhaksi menneitä saukonemättimiä.



Huvittavinta koko pökäleessä on se, että vuonna 2001 julkaistu Extermination oli PS2:n ensimmäisiä julkaisuja (jota mm. demottiin kuolaavalle kansalle vitriineissä) – kyllä, pikkurouva Gamecube, minustakin tässä on oikeusmurhan makua. Luettuasi tämän viimeisen kappaleen, kelaa takaisin ylös ja paina kansi mieleesi. Nyt jäljellä on enää yksi tehtävä: eksterminointi jokaisen pelilevyn kohdalla, joka elämäsi varrella tulee vastaan.

Miksi tämä peli pitää omistaa:

Jotta muistaisit, miten onnellinen oletkaan.