Bastion



Pilvilinnan pohjaremontti

Bastion (Xbox360)

Roolipelit eivät ole koskaan jostain syystä olleet meikäläisen juttu. Ehkä minut peloteltiin ysärillä hyväksi Riku Rinteen Suomessa starttaaman saatananpalvontahysterian aikana. Ääriuskovaisia pelotti, kun roolipeleissä nautittiin ihmisuhreja eikä enää erotettu mikä on todellista ja mikä ei (ehkä roolipelit tunkeutuivat liikaa heidän markkina-alueelleen?). Muistan eräänkin kerran, kun minut käskettiin tulla välittömästi kaverini luota kotiin turvaan. Syynä ei ollut naapurin alkoholisti-isän kuumoittavaksi tekemä leikkiympäristö vaan sängyn alta esiin kaivettu Hero's Quest -lautapeli. Tämän lastensuojelullisen toimenpiteen ymmärrän hyvin, sillä huonostihan siinä olisi käynyt, mikäli en olisikaan osannut pelin päätyttyä enää erottaa itseäni pelihahmosta - Pohjanmaan talvisilla lakeuksilla paljasrintaiselle pikkubarbaarille tulee äkkiä noutaja (lestadiolaisalueilla vielä varmemmin). 

Vaan aikuisiällähän voi sitten rikkoa lapsuusympäristön raja-aitoja Robocopia katsomalla, Doomia pelaamalla ja Onnelassa käymällä (jälkimmäinen esimerkki osoittaa, että vanhempani olivat oikeassa sentään sen suhteen, että teinidiskot johtavat väistämättä moraalisen rappeuman tielle). Myös roolipeleihin olen tutustunut varovasti haltianreittä hiipien. Bastioniin tarttumisen syynä taisi tosin olla enemmän muuttolaatikoiden keskellä eläminen - kaaoksensilmässä majaileva saa merkillistä tyydytystä pelimaailmasta, joka rakentuu itsestään avatarin ympärille. 



Rungoltaan Bastion on sitä perinteistä ärpeegeesortimenttia: piikkitukkaisen nuoren sällin pitäisi pistää kotimaailmansa järestykseen, koska hän on valittu ja asiat ovatten päin persiitä. Matkalla piestään monstereita, hommataan uusia värmeitä ja nuohotaan nurkkia lisäsälän toivossa. Roolipeliummikolle mieleen nousee välittömästi - eikä vähiten isometrisen kuvakulman takia - vanhat kunnon Zeldat (pelihahmo jopa aloittaa taipaleensa heräämällä omasta sängystään, aivan kuten Link to The Pastissa). Ja tämä on pelkästään kehu, sillä plagiointisyytökset voidaan huoletta jättää seuraavan Marimekko-kuosin julkistustilaisuuteen. Bastionin maailma on miellyttävän omaleimainen eikä mikään Ganon-kopiokoneella huitaistu epämääräinen suttu. 

Caelondia ja sen ympärysvyöhyke on pilvissä kelluva maailma, jonka Mullistus on pannut paloiksi. Mesta on mahdollista saada entiselleen keräämällä miljöön keskipisteenä toimivaan Bastioniin päreiksi menneen reliikin palaset - ja luonnollisesti tämä keruuhommeli vyörähtää päähenkilön, Pojun, harteille. Sinänsä yksinkertaista juonta sävytetään huolellisesti laaditulla maailmankuvalla - jokaisella hirviöllä, paikalla ja henkilöllä on omat, pitkälle kirjoitetut historiansa, joissa on jollain oudolla tavalla järkeä. Pikkudetskuja on niin paljon, että osa nyansseista jää väistämättä tajuamatta yhden pelikerran aikana. Kokonaiskäsittämistä ei helpota se, että suurin osa tarinasta kerrotaan karismaattisen vanhan ukon selostamana - ja useimmiten pelitapahtumien päälle. Koeta siinä nyt sitten keskittyä caelondialaiseen historianluentoon kun kuusimetrinen härkäsammakko soittaa sottiisia katkeilevilla kylkiluilla. Vaikka kerrontatapa on paikoitellen hämärä ja maailma näin pienen pelin tarpeisiin kenties tarpeettoman laaja, mielummin näin päin - onpahan lisäpeluuarvoa ja tunne siitä, että hommat on tehty kunnolla. Muutaman kerran tarina ottaa hiton kovia fiilispiikkejä, kuten yhtäkkiä kaukaisuudesta kajahtava herkkä kitarabiisi ja aivan mahottoman hienosti toteutettu loppukohtaus.



Jos juoni ja miljöö pelittävät paljon keskimääräistä paremmin, taistelusta löytyy vielä vähemmän pahaa sanottavaa. Erilaisia myllyttimiä piisaa katanoista nuolikonepistoolien kautta liekin- ja kranaatinheittimiin. Tappovehkeitä on niin paljon, ettei kaikkia ehdi millään päivittää parhaaseen iskuun ja jokainen tst-väline muuttaa taistelun luonnetta erilaiseksi. Lisäksi mukaan kullekin keikalle saa vain kaksi mieluisinta surmainta, joten pelin edetessä joutuu tekemään kipeitä, omaa taistelutyyliä parhaiten tukevia valintoja. Itse teloitin kaukokohteet tarkalla musketinpamauksella ja grillasin rinnuksiin härkivät härmäpäät kerosiinitöräyksillä hiiliatomeiksi. Tähän päälle kun lisätään erilaisia voimabuusteja tarjoavat viinakset (ostetaan kokemuspisteillä - oma suosikkini oli maasta pulpahtava lemmikkivihulainen), erittäin sähäkkä liikkumiskyky ja mielikuvituksellinen monsteriarmeija, niin jopa jaksaa (sinänsä melko monotonista) hirviönpaloittelua monen tunnin ajan. Perusasiat Bastionin taistelussa toimivat helvetin napakasti. 

Toimiva maailma ja pelimekaniikka kuorrutetaan kertakaikkisen komeasti. Lisäpuuhasteluna voi kompata erilaisia asehaasteita, pelin sisäisiä achievementeja ja aalto aallon perään julmempia viholliskavalkadeja eteenheittäviä myllytyskenttiä (joihin pääsee hilpeästi imaisemalla piipusta tuhdit sauhut ja tipahtamalla mystiseen unimaailmaan). Bonussälä ei edes tunnu päälleliimatulta vaan se liittyy olennaisesti pelin tarinaan ja tarjoaa myös varteenotettavia bonuksia matkan varrelle. Grafiikka on hiton pikkutarkkaa, omaleimaista ja luo vieraannuttavaa mutta silti kiehtovaa tunnelmaa. Äänimaailma ei häviä yhtään - musiikki, kertojanääni ja taistelun melske käyvät yksiin kuin hodari, kuivattu sipulirouhe ja miesten välinen anaaliyhdyntä. 



Bastion on niin hiottu ja omaleimainen paketti, että siitä on vaikea keksiä pahaa sanottavaa. Vaikeustaso on pikkuisen turhan iisi eikä hiki tule oikein missään vaiheessa, vaan eipä sekään sulavaa menoa haittaa ja kertatahkoamisen jälkeen saman savotan voi käydä läpi hankalampana New Game Plus-versiona. Ehkä Bastionin suurin ongelma on se, että minä en oikein tiedä, miksi se kiehtoi minua niin paljon kuin kiehtoi. Toiminta on suhteellisen paljon itseään toistavaa, juonesta on vähän vaikea ottaa selkoa ja maailma tuntuu jotenkin vieraalta. Ja silti, tunti tunnin perään, istuin melko lailla mesmeroituneena kuvaruudun ääressä. 


Bastion on enemmän kuin osiensa summa, mutta en osaa sanoa miksi. Ja juuri sellainen kokemus menee ihon alle, kiehtovasti, ja jää väistämättä pidemmäksi aikaa mieleen. Läps läps, sanovat käteni, tällaisesta minä tykkään. 

1 kommentti: