Walking Dead

Kun helvetissä ei ole tilaa, BB-fanit täyttävät maan

Walking Dead (PS3)

Steven Spielberg lohkoi vuonna 2004, jotta videopelit eivät ole taidemuoto ennen kuin joku tunnustaa itkeneensä kentässä 17. Sinänsä vähän harmittaa, että ne kohdat, joissa Walking Dead sai minut pillittämään, eivät olleet kyseisellä tasolla - mutta sehän lienee vain osa juutalaisten ovelaa salajuonta Illuminatin voimissaanpitämiseksi. Lisätietoja kabbalaisesta luvusta 17 ja sen kytköksistä siionilaiseen maailmanhallintaan voi lukea ensi viikon Magneettimedia-artikkelistani "Hitleriä hienovaraisemmaksi - uskottava antisemitismi 2000-luvun salaliitoissa". 

Viimeistään Walking Deadin kohdalla videopelien voidaan katsoa harpanneen pysyvästi taiteen karsinaan, arvostettavuudessaan heti penisorigamien ja petomanian väliin. Heavy Rain, Limbo ja L.A. Noire pääsivät lähelle, mutta Kävelevien kalmojen kaltaista fiilispommia ei ole nähty ruudulla koskaan aiemmin - ja minä, tarinankerronnan ja isojen tunteiden mies, en voisi olla iloisempi nähdessäni rakastamani median alkavan viimeinkin alkavan luopua pornografisesta pippelinhinkkuustaan ja ottavan ensimmäisiä vakaita askeleitaan puberiteetista kohti aikuisuutta. Yli 50 pelialan palkintoa eivät tulleet Telltalen talliin suotta - Walking Dead on peli, joka näyttää meille, miten täysin uusi tarinankerronnan muoto tehdään oikein. Vuonna 2012. Jösses.

Robert Kirkmanin, Tony Mooren ja Charlie Adlardin sarjakuvaan perustuvassa mualimassa käy se perinteinen 2000-luvun apokalypsi: kansa siirtyy äkkiarvaamatta Salattujen elämien tuijottamisesta zombifioitumisen seuraavalle asteelle ja yhteiskunta romahtaa muutamassa päivässä. Miestaposta lusimaan matkalla oleva Lee Everett hoksii homman menevän persmäkeä viimeistään siinä vaiheessa, kun häntä vankilaan kuskannut poliisisetä ei tyydykään autokolarin päätteeksi pieksämään mustaa protagonistia kavereidensa kanssa vaan haluaa haukata tästä palasen. Pakomatkallaan Lee törmää pieneen Clementine-tyttöön, jonka suojelusta muodostuu tarinan tärkein ydin. Odysseiallaan mädän Omenapiirakan halki Lee törmää joukkoon muita selviytyjiä - osa jää poppooseen pidemmäksi aikaa, osa piipahtaa vain pikaisesti tulevaan puraisuun saakka. Resuisen jengin päämääränä on Savannah ja siellä odottava exodus purjehduskuntoisen paatin muodossa. 

Zombiapokalypsin ollessa yhtä yllättävä skenaario videopeleissä kuin pitsapojan paneminen pornoelokuvassa on pakko ihailla Telltalen kykyä tiristää epäkuolleesta kudosmassasta esiin näin herkullinen ekstrakti. Se, miksi Walking Dead onnistuu, ei johdu ennennäkemättömistä zombimassoista, poikkeuksellisen hienosta grafiikasta tai liekehtiviä dildoja ampuvasta konetykistä, vaan erittäin hyvin rakennetuista hahmoista. Jokainen pelin tyypeistä - ensimmäisen jakson Glenn-voileipää lukuunottamatta - tuntuu aidolta ihmiseltä vajavaisuuksineen ja vahvuuksineen. Muutamaan kertaan ihmettelin ääneen, että on se nyt helevetti minkälaisten jääräpäisten kyrpien kanssa tässä pitää matkaansa tehdä ja mitä tuo yksi jaksaa nillittää epäreilusta kohtelusta kun parhaani tässä yritän, mutta sitten muistutin itseäni: ai niin, tällaisiahan ihmiset ovat. 

Suurin osa pelin viehätyksestä rakentuu ryhmäjohtamisen dynamiikan varaan: kaikkia ei voi miellyttää ja yksi valinta tiukassa paikassa voi myöhemmin johtaa selkäänpuukotukseen kiivaimman kuumotuksen keskellä. Erityispointsit menevät hienovaraisesti rakennetulle Clementinen hahmolle: pikkulikan suojelu kaaoksen keskellä iskee suoraan lajimme sisäänrakennettuun selviytymisviettiin, etenkin kun ärsytyskynnys ei mukulan kohdalla ylity kertaakaan (verrokkina tarjottakoon esimerkiksi Jurassic Parkin mukuloita, jotka minun puolestani olisi voinut syöttää väkisin Brachiosaurukselle heti elokuvan alussa - joojoo, kyllähän digitaalinen kasvissyöjäsaurus sellaisesta traumatisoituu, mutta mielummin se kuin miljoonat elokuvankatselijat ympäri maailman). 

Käsikirjoitus on kertakaikkisen rautainen - eikä vähiten siksi, että kerrostalon kokoisten bossimonstereiden sijaan konfliktit rakentuvat uskottavien ja arkipäiväisten tilanteiden varaan. Kenelle jakaa ruokaa, kun sitä ei ole millään tarpeeksi kaikille? Valehdellako muulle ryhmälle omasta karmeasta menneisyydestä? Jättääkö ryhmän pettänyt ihmispolo vapaaksi riistaksi tienvarteen vai kääntääkö vain toinen poski potentiaalista yhdeksänmillisen reikää odottelemaan? Koska peli on tiukan hahmolähtöinen ja tarinassa kamppaillaan samastuttavien ongelmien kanssa, emotionaaliset piikit tuntuvat sielun perukassa saakka. Walking Deadin parissa koin lukuisia ihmisyyden perimmäisiä tunteita - ilon täyttämää helpotusta, syvän masentavaa epätoivoa, leukaperät kiristävää vihaa ja inhoa sekä pohjatonta, lohdutonta surua. 

Kun eräs seurueeni jäsenistä syyllistyi yhtäkkiä naamalle läsähtävään brutaaliin murhaan, istuin pitkään sohvalla passiivisena pädi kädessäni - päässäni junttasi vain ajatus "ei noin voi tehdä, ei noin voi tehdä". Hienoa käsikirjoituksessa on erityisesti se, että koska epäkuolleiden uhka painaa jatkuvasti niskaan, useimmiten pelaajalle ei jää aikaa käsitellä shokeeraavia kohtia kunnolla vaan ne jäävät mielenpohjalle kaihertamaan - aivan kuten todellisessa maailmassakin kävisi. Lähestulkoon vallankumouksellista pelissä on myös sen suhtautuminen väkivaltaan - se ei ole hauskaa, se ei ole viihteellistä, se on pahimmillaan sielua repivää vääryyttä ja parhaimmillaankin vain epätoivoista selviytymistaistelua. Miljoonien digimaailman natsien, zombien, avaruusolentojen, kommunistien ja terroristien lahtaamisen jälkeen Walking Dead on ensimmäinen peli, jossa olen kääntänyt katseeni pois kuvaruudusta painaessani liipasinta. 

Hyvä hyvä, on hienoja hahmoja ja kivaa käsikirjoittamista, mutta missä on PELI, rääkäisee juustonaksutahman kuorruttama codisti näppäimistönsä ääreltä. Tämähän on interaktiivinen elokuva eikä mikään peli! Niinhän tämä on ja juuri siinä piilee Walking Deadin hienous. Sen pelimekaniikan ytimenä ovat vaikeat valinnat ja niiden vaikutus tarinaan. Useimmiten mikään vaihtoehdoista ei ole toistaan parempi ja niiden tekemiseen vaikuttaa puhtaasti oma moraali - ja koska valinnat pitää tehdä nopeasti, ne tulevat useimmiten puhtaasti intuitiosta, eivät pitkäjänteisestä rationaalisesta hahmottamisesta. Kumman tyypin pelastan zombilauman ryhmähalin keskeltä kun aikaa päätökseen on neljä sekuntia? Vielä ongelmallisemmaksi päätökset tekee kiintymys hahmoihin, joka syö terää järjen ääneltä - siinä missä alkupelissä pureman saaneen tietää olevan raivopäinen vainaja muutaman tunnin sisään, loppupäässä peliä alkaa uskoa epätoivoisiin ja epätodennäköisiin mahdollisuuksiin: mitä jos tällä kertaa virus ei nappaakkaan ystävääni otteeseensa, koska…minä pidän hänestä niin paljon? Puhtaan irrationaalista mutta täysin inhimillistä - mieletöntä, että tällainen psykologinen reaktio tapahtuu videopelin äärellä. 

Juuri tässä piilee se ennennäkemätön tarinankerronnan muoto, josta arvostelun alkupäässä mainitsin. Interaktiivinen elokuva on häämöttänyt pelintekijöiden märissä unelmissa 90-luvun FMV-saastan sarastuksesta lähtien, mutta vasta Walking Deadin kohdalla homma alkaa toimia toden teolla. Kävelevät kalmot on nimittäin tarina, jota ei olisi voitu kertoa samantehoisesti minkään muun median avulla. Elokuvissa ja sarjakuvissa hahmot toimivat ennalta määrätyn kohtalonsa mukaan, pelissä heidän suuntansa sinetöi pelaaja - eikä useinkaan kovin ruusuisella tavalla. Kun minä pelaajana vaikutan kaikkeen ympärillä tapahtuvaan, kaikki myös vaikuttaa minuun aivan ennennäkemättömällä tavalla. On eri asia jättää ihminen kuolemaan koska minä päätän tehdä niin kuin siksi että skriptikessu huutaa korvaan että mennään perkele tai ne jyrää meitin. 

Hehkutukseksihan tämä meni, mutta minkäs teet - Walking Dead on elämys, jolle ei tahdo löytyä vertaista. Okei, onhan siinä muutamia huonosti dramatisoituja kohtia, pöljän näköisiä zombeja, yliyksinkertaisia pasleja ja ärsyttäviä, kuuteen kertaan kelattavia QTE-momentteja, mutta yksikään epäkohdista ei nouse lähellekään niitä helmiäissävyissä kimaltelevia smaragditorneja, jotka käsikirjoitus, hahmot ja mieletön tunnelma rakentavat. Walking Dead on ensimmäisiä pelejä koko maailmassa joka todistaa videopelien kykenevän muidenkin tunnerekisterien kuin adrenaliinihuumaisen kohkauksen tai leppoisan viihtymyschillailun heilutteluun - ja minä olen niin maan helvetin iloinen, että näin on viimeinkin lopulta tapahtumassa, vuosien runkkufantasioissa pyörimisen jälkeen.

Minä en odota yhdenkään tv-sarjan seuraavaa tuotantokautta, mutta Walking Deadin kakkoskausi on odotuslistani ehdottomassa kärkipäässä. Heti dinosaurusten kloonaamisen, kannabiksen dekriminalisoinnin ja tosi-tv:n kuoleman jälkeen.