LEGO Indiana Jones

Tunkion tomppeli

LEGO Indiana Jones (Xbox 360)

Iltapukuun sonnustautunut nainen läsäyttää singolla arjalaislaumaan sillä suurenmoisella efektillä, jotta koko natsiporukka levahtaa kymmeniksi ympäriinsä singahteleviksi ruumiinkappaleiksi - samalla kun lierihattuinen kaivelijani antaa motivaatiota muijan selkään paukkuvan nahkaruoskan muodossa. Ennen kuin ehdin karauttaa karkuun napinpainalluksesta kakkaavalla kamelillani, PST-ammus tavoittaa nahkatakkini selkämyksen voitonriemuisen "HAHAA, KUOLE!"-hihkaisun saattelemana. Ja sitten joku vielä luulee, että lastenpelien takominen avopuolison kanssa on tylsää hommaa. 

LEGO Indiana Jonesin konsepti on kieltämättä outo - yhdistää nyt kuumottavista ja  graafisen brutaaleistakin mättökohtauksistaan tuttu leffasarja lapsuuden viattomiin palikkamaisemiin. En voi kieltää, etteikö moraalikompassini neula olisi pyörinyt ympyrää niittäessäni vaaleatukkaisia ja sinisilmäisiä muoviarjalaisia plastiikki-MP40:lla iloisen kirkkaissa hupsistupsispimpelipompelimaisemissa - tai heitellessäni keihäitä heiluttavaa alkuasukaslaumaa käsikranaatilla käsikranaatin perään. Mutta ellei tällaisia iltapäivälehtien toimittajia ja kukkahattutätejä kiihottavia pikkudetskuja oteta huomioon, Indiana Jonesin hyvät vastaan pahat-meininki ja lapsenomaisen innostunut seikkailullisuus sopivat Lego-maailmaan yllättävän hyvin. 

Juonipeli käy läpi kaikki kolme alkuperäisseikkailua miellyttävän uskollisesti - taiteellisia vapauksia on otettu yllättävän vähän ja originaalimateriaali on sovitettu palikkamaailman tarpeisiin kekseliäästi jopa pelimekaniikan tasolla saakka. Esimerkiksi Indyn käärmekammo meinaa sitä, että matelijakuopan kohdalla arkeologikarpaasin kehonkieli muuttuu selluliitiksi ja pelikaverin pitää hoitaa homma. Tuomion temppelin yksiselitteisesti pilannut Willie hajottaa esineitä kirkumalla ja vaikka muut hahmot Indy pistääkin nyrkeillä päreiksi, naisia ei voi muksia (Short Roundia sen sijaan saa mäiskiä niin paljon kuin haluaa - ja voi luoja, kuinka halusinkin). Tapahtumapaikat ja yksittäiset leffakohtaukset on saatu mukaan tunnistettavasti ja LEGO-peleille ominaisella hömelöllä höminähuumorilla silattuna. Muutaman kerran naurahdin jopa ääneen, mikä on saavutus sinänsä - kuten myös se, että peli tuntuu täysiveriseltä Indiana Jones-kokemukselta.

Pelimekaniikka on samanaikaisesti riittävän yksinkertainen ja tarpeeksi monipuolinen. Pohjana toimii 3D-toimintahyppely, jossa ponnistellaan tasolta toiselle, ratkotaan suhteellisen simppeleitä pasleja ja pistetään vihulaisia poikki ja pinoon nyrkeillä, ruoskalla ja tuliaseilla. Lähes kaiken maastossa olevan esineistön saa hajotettua pillun pärepalikoiksi ja stressinpoistotyökaluna "Sitten hajotan paikat"-mentaliteetin puhdasverinen toteuttaminen hakee vertaistaan. Erilaiset puuhat sopivat hienosti Indyn henkeen - aarteita kaivetaan maasta, rotkojen yli letkautellaan ruoskalla ja hautapaasien ovien avaamista varten kaivetaan taskusta hieroglyfikirja. Välillä myllytetään hurjaa vauhtia kiitävien rekkojen katoilla, taistellaan tankin kanssa aavikolla, pöristellään moottoripyörällä ja kerätään Hitleriltä nimikirjoituksia. Okei, jälkimmäisen keksin itse. Onneksi. 

Juonen läpikahluu on vasta puolet - tai itse asiassa alle puolet - koko pelin läpäisemisestä. Varsinainen porkkana on sisäisen rohmun ruokkiminen - jokainen kenttä pitää sisällään kahmaloittain piilotettuja salaisuuksia, joita ei vielä pääpelin aikana ole mahdollista saada auki. Monet spesiaalipasleista vaativat erikoisominaisuuksia, joita löytyy vain tietyiltä hahmoilta - ja nämä hahmot saa auki vasta sitten, kun on taskussa on tarpeeksi muovirahaa niiden lunastamiseen. Suomeksi sanottuna tämä tarkoittaa sitä, että Lego Indyssä on ihan järettömästi tekemistä, mikäli aineettoman omaisuuden pilkuntarkka haaliminen vain sattuu hieromaan sisäisen hamsterin g-pistettä. Itseäni tällainen mielenköyhä pokemonismi ei yleensä nappaa, mutta jostain syystä Lego Indyn väänsin sataan prosenttiin saakka (erityisesti Star Wars-hahmojen penkominen oli hupaa hommaa ja Mos Eisleyn baarin löytyessä taisin hihkua kuin pikkupoika, myönnetään). 

Syy saattaapi olla siinä, että katakombeja ei tarvitse kompata yksin - cooppipelinä Lego Indy on sieltä parhaasta päästä. Ei pelkästään siksi, että molemmille on riittävästi tekemistä yksinään vaan siksi, että monet pasleista vaativat oikeaa kontribuutiota molemmilta pelaajilta. Plussana kakun päälle Lego-pelien simppeli ja värikylläinen maailma tuntuu tarjoavan enemmän mielekästä viihdesisältöä sille kuluttajasegmentille, jotka omistavat vaginoita ja joita CODien ja Änärien testoähinä ja homoporno eivät niin kauheasti kiinnosta (ei sillä, että tätä tietoa kovin moni miespelaaja viitsisi hyödyntää - ainakaan niin kauan, kun RedTuben palvelimet pysyvät pystyssä). Oikean pelaamisen lisäksi Lego Indy tarjoaa rajattomasti mahdollisuuksia emergenttiin perseilyyn ja kanssapelaajan kiusaamiseen - perinteisen singolla selkäänläsäyttelyn ja mopolla päälleajelun lisäksi ansakohtaukset tarjoavat loputonta hupia: "Okei, minä lupaan, etten enää päästä niitä piikkejä paikalleen ennen kuin olet mennyt siitä kohdasta ohi…hups, sormi lipsahti". Lego Indy on myös erinomainen parisuhdemittari: jos kiusaamisen ja kikkailun jälkeenkin molemmilla puolisoilla on pääosa legoista edelleen suussa, kannattaa harkita lisääntymistä (paitsi jos tykkää Salatuista elämistä, käy ysäribileissä ja haluaa lapselleen konttauskypärän. Sitten ei.). 

Aina tosin kilareista ei käy syyttäminen toista pädinpitelijää, sillä välillä Lego Indy turhauttaa vallan perkeleesti myös omasta takaa. Vielä tässä vaiheessa Traveller's Tale ei ollut tajunnut ruudunpuolittamisen merkitystä, jolloin rivakkaasti etenevä keulamies usein kelaa takana rauhallisemmin etenevän hahmon peliruudun mukana rotkonpohjalle köllimään. Hyppykontrollit ovat parhaimmillaankin hiton epämääräiset ja välillä on suorastaan mahdotonta hahmottaa, mihin pelihahmo putoaa - ja ihanana bonuksena pelillä on välillä tapana luoda pudonnut pelihahmo toistuvasti niin lähelle jyrkänteen reunaa, että monttuun putoaa saman tien uudelleen. Joskus vauhtia piti hakea kuopasta kymmenenkin kertaa, ennen kuin mielipuolisen lipsahtelulimbon sai poikki. Ja pelin vaarallisin vastus ei suinkaan ole käärme, natsi tai perässä vyöryvä valtava kivikuula, vaan tikapuut ja portaat. Jos Tikapuiden Paha Jumala StairLadder saisi voimaa suomenkielisistä perkeleistä, pelkästään tunnin pelisession ajalta tällä suurella muinaisella olisi kirousenergiaa syöstä koko maailma mustaan kadotukseen. Muutaman kerran pelihahmot jäivät jumiin palikoiden pudottua väärään paikkaan eikä checkpointeja ole, mikä kentän viimeisellä viidenneksellä kyrpii vallan railakkaasti. Bugeja on kuitenkin miellyttävän vähän verrattuna esimerkisi Lego Harry Potteriin ja kokonaisuutena Lego Indy on viimeistelty paketti. 

Jotta mikäli aihepiiri yhtään nappaa ja etsii leppoisaa kesäpelattavaa kaverin kanssa, kyllä tämän ruoskarallin ääressä aivan hyvin viihtyy. 

Hmm. Jotenkin jäi sellainen olo että tämä arvostelu ei ehkä ole niin tunteita herättävä kuin se voisi olla. Hmm.

Ai niin. Minusta Kristallikallon valtakunta on paljon parempi elokuva kuin Tuomion Temppeli.