Super Stardust HD

Tähtipölytrippi

Isänmaa-sarja: Super Stardust HD (PS3)

Elämme synkkiä aikoja, ystävä hyvä. Paljoa ei lämmitä köyhälistön kesäsäässä palelevia näppejä se hehku, joka syntyy arkadianmäkeläisestä natsinhalsteroinnista. Saksa kävi "Kuinka valloittaa Eurooppa ilman panssarivaunuja"-kirjekurssin ja alistaa pian koko Vanhan mantereen talousunioninsa rautanyrkin alle. Kaduilla on yhä enemmän yhä pahemmin sekaisin olevia ihmisiä, joista uudet trendihuumeet tekevät lärvinrouskutuksenhimoisia zombeja. Ja ikuisen ja erittäin ennustettavan kivijalan, tietotekniikan, päälle valettu teollisuutemme natisee liitoksissaan Nokian sanottua Suomelle pulskean Eloperäisen Irtisanojan suulla jotta morjens.

Vaan paskaakos pelaaja näistä murehtisi. Kolmatta kuukautta jatkuva maaliskuu on nörtille taivaanlahja, ylimmältä johdolta saatu lupa torpata orastavatkin mahdollisuudet sosiaalisen elämän syntymiseen vetoamalla kylmään keliin. Mitä valloittajanatseihin ja kaduilla mellastaviin raivopäihin tulee, niitä vastaan pärjäämme kyllä (kunhan joku ensin opettaa meille huohotusparantumisen ja jättää joka kulman taakse adrenaliiniruiskuja ja ihmeparannuspaketteja). Eikä suomalaisen it-alan puolestakaan osaa olla huolissaan, kun tuntee suomalaisen peliteollisuuden tason. 

Mutta koska toimittajilta menee yli hilseen mikä liittyy peleihin mutta ei Peter Vesterbackaan, kansallisen sivistyksen vaalimiseksi ja voimakkaan pansuomalaisen yhteishengen vahvistamiseksi aloitan Nimmarin peliblogissa virallisella Hyvä Homma-sertifikaatilla varustetun Isänmaa-sarjan, jossa esittelen viimeaikaisimpia suomalaisen peliteollisuuden Elovena-lapsosia (sponsorina sarjassa toimii Suomen Sisu -pastilli). Nokia-kaaoksen bandwagoniin näillä ei enää ehdi, mutta pääsettepä sitten merkitsevästi korjaamaan paksusankaisten silmälasienne asentoa, kun Angry Birds-kupla plopsahtaa vajaan vuoden kuluessa. 

Super Stardust HD:n takaa löytyy helsinkiläinen Housemarque, melkein 20 vuotta Suomessa menestyksekkäästi toiminut pelifirma - eikö ole jännä, että tällaiset tarinat jäävät mediassa erään ison punaisen hupparivatsan varjoon? Näin siitäkin huolimatta, että Super Stardust HD pääsi oikeutetusti Tony Mottin 1001 Video Games You Must Play Before You Die -kirjaan. Ja siitä, että tuoreelle PS Vita-käsikonsolille julkaistiin talvella Super Stardust Delta-peli, joka on kerännyt Metacriticissä suhteellisen korkean 82 pisteen keskiarvon. Minua suoraan sanottuna vituttaa, että kun aiheena on jokin linnunpaiskelua monimutkaisempi homma, toimittajalla solahtaa sormi nenään sekä pelikapula perseeseen ja suusta alkaa valua paksu, näppäimistön kirjoituskelvottomaksi tekevä kuola. 

Siihen ei sinänsä olisi tarvetta, sillä Super Stardust HD on aivan mielettömän helposti lähestyttävä peli, lähes täydellinen arcadeperinteen jatkaja. Pelin idea on selitettävissä yhdellä ruudulla - tuhoa kaikki asteroidit ja varo itse tuhoutumasta. Kontrollit menevät selkäytimeen välittömästi ja juuri oikealla tavalla jyrkkenevä vaikeuskurvi koukuttaa armotta. Yksinkertainen kauneus pelimekaniikassa kuorrutetaan yhdellä hämmästyttävimmistä visuaalitripeistä, mitä PS3 on koskaan ruudulle taikonut. En liioittele pätkääkään kun sanon, että sana silmäkarkki keksittiin Super Stardust HD:ta varten. Puolen planeetan mittaisen tuliruoskan pyyhkiessä kivenmurikoita ja droideja sateenkaaren spektrillä mässähteleviksi tulipalloiksi käy selväksi, että jokainen hippikommuuni ilman SSHD:ta on paska hippikommuuni. Älkääkä uskoko kuvia, vasta liikkeessä pelin diviini kauneus paljastuu. Pieni bonus tulee antaa myös oman avaruusaluksen suunnittelumahdollisuudesta, vaikka olisinkin toivonut vähän Master Chiefin pillurallipirssejä monipuolisempaa valikoimaa. 

Onneksi Housemarque ei ole luottanut pelkän ööganamin varaan, vaan alta löytyy vanhoja klassikoita yhdistävä muttei vähääkään kumarteleva hardcore-arcadepeli. Super Mario Galaxysta tutulla mekaniikalla hahmo pyörii ympäri kolmiulotteista palloa kaksiulotteisessa tasossa räivien avaruuspilhardin päreiksi kaiken vastaantulevan. Kuukivien kurmootus ja sukkulointi a-luokan steroidiparven keskellä lainataan niinkin kaukaa kuin alkuperäisestä Asteroidista (1979) ja kahden tatin ohjaussysteemi (toinen alukselle, toinen ampumiselle) Robotron 2048:sta (1982). SSHD tuntuu kuitenkin aidosti omalta peliltään eikä HD-tasolle sheivatulta kasaribittipornolta. 

Ja millainen peli se onkaan, kun pintaa syvemmälle päästään! Alun laiska, passiivinen asteroidinmurskuu vaihtuu piripäiseksi surajamiseksi viimeistään siinä vaiheessa, kun hoksaa bonusten degeneroituvan ajan myötä. Jos haluaa kunnon boosteja, täytyy ottaa riskejä, sillä powerupit majailevat asteroidien ytimessä ja niiden luo päästäkseen täytyy taitolentää aseet laulaen tiheän kivipölyparven lävitse. Useimmiten hansoloilija huomaa olevansa täysin mahdottomassa umpikujassa, jolloin kannattaa töräyttää buusti pohjassa murikkameren halki. Jos hyperajon jälkeenkin ympärillä on turhan paljon kuhinaa, puoli palloa kertaheitolla putsaava ydinlataus hoitaa asian globaalimmalla tasolla. Kuhunkin kivityyppiin on oma aselajinsa, vaikka yhden tykin huippuunsa kehittämälläkin on tokkiinsa mahdollista pärjätä. Tuhon sinfonia ei ole soinut koskaan kauemmin, kun paahtaa menemään pisin stratosfääriä eriväriset energiasäteet aluksesta singoten. 

Aluksi SSHD:n kaaos ja visuaalinen ilotulitus tuntuu suorastaan mahdottomalta hallita, mutta lentotaitojen karttuessa ja buustinkäytön taktisen terän hioutuessa alkaa pörisemisestä saada melko immersiivisiä ja intensiivisiä fiiliksiä. Ja kuten asiaan kuuluu, kuolema yllättää aina ennaltaodottamattomassa paikassa yhden piskuisen kivenmurikan toimesta sinä viiden sekunnin hetkenä, kun antoi itselleen luvan herpaantua hetkeksi. Näin sen pitää mennä. 

Vaikka sanottava se on, että jo normaalivaikeusasteella Super Stardust HD lyö nykynynnylle rancorinluun kurkkuun. Sälää on ilmassa niin maan perkuleesti ja pitäisi olla miljoonassa paikassa yhtä aikaa ja samaan aikaan ehtiä jatkuvasti pois alta ja helmiäisräjähdyksiä ja bonuksia ja vihollisten lasereita jaaaaarrggh. Kuolema tulee kertaheitolla ja kolmen possahduksen jälkeen ruudulle läjähtää game over. Onneksi valikot toimivat helvetin sähäkästi, sillä niitä tulee käytetyksi helvetin usein. Easylla homma muuttuu helpommin nautittavaksi, mutta onneksi ei alentavalla tavalla - kentät ovat muuten tasan samanlaisia, mutta avaruudessa lilluvien objektien keskinopeutta lasketaan tuntuvasti, mikä antaa räkänokkaroguesquadronilaiselle paljon lisää reaktioaikaa. Mutta onhan se selvää, että kun easy on tahkottu läpi, niin normaliin käydään kiinni. 

Super Stardust HD on niitä pelejä, joka haastaa härskisti, palkitsee isosti ja pakottaa kokeilemaan vielä kerran - täydellinen välipalaksi tai iltojen meditaatiovärmeeksi. Sopii nautittavaksi yksin, ulkopuolisille brassailtuna (eivät kyllästy, siitä pitää ilotulitus huolen) tahi kaverin kanssa cooppina. Kertakaikkiaan, miten hienoa. 

Jos halutaan puhua graafisen suunnittelun ja brändäämisen merkityksestä peliteollisuudesta, sopii esimerkiksi ottaa Angry Birds. Mutta kun puhutaan suomalaisesta peliteollisuuden osaamisesta - raudanlujasta pelisuunnittelusta, helposti omaksuttavasta pelimekaniikasta ja viimeisen päälle tehdystä visuaalisesta ilmeestä, SSHD pesee vihaiset linnut aivan joka helesviidun sektorilla. 

Super Stardust HD kuuluu jokaisen pelaajan yleissivistykseen ja PS3-omistajien kokoelmiin vittuilematta. Sopisi kuulua myös toimittajien yleissivistykseen. Mokomat linnoissaan istuvat siat.