PGR3

Mutta missä on Batman?

Project Gotham Racing 3 (Xbox 360)

Autopelit eivät ole meikäläisen juttu - sen voi päätellä mm. siitä, että koko peliblogin historiaan mahtuu kokonaiset kolme autopeliarvostelua. Mutta kaipa se tuo päristelyvietti on lajimme urosyksilöillä jotenkin geeneissä (ehkä mammuteissa olikin moottorit), kun aina välillä alkaa käsi hapuilla hevonhävyn sijaan ratin kouratsieppaavaa pintaa. Koska kavahdan Forza Motorsport / Gran Turismo-tason realismia ja liian löysällä munalla koodattu arcadepäristely aiheuttaa lähinnä haukottelua (lähinnä siksi että kukaan ei tee nykykonsoleille vanhojen silmäkarkkikolikkopelien kaltaisia autoiluja, en ymmärrä miksi), hyvän autopelin löytäminen on minulle vaikeaa. Haastetta pitäisi olla, mutta toisaalta pelin pitäisi soveltua hyvin satunnaiseen ja kasuaaliin durrhuristeluun. 3 eurolla Gamestopista poistamani Project Gotham Racing 3 osuu slottiin ällistyttävän hyvin ja taitaa olla allekirjoittaneelle kutakuinkin täydellinen autopeli. 

Gothamiin on helppo päästä sisään. Jo valikoista käy ilmi, että nyt ei tarvi äpöstää eikä ruuvailla: ura käyntiin, ensimmäinen kiesi alle ja ei kun radalle! Autot kiiltelevät kertakaikkisen komeasti ja moottorit huutavat asiaankuuluvasti, mutta radoissa voisi olla enemmänkin kromia. Ei siinä, tyylikkäästi Lontoo, Las Vegas ja New York ohi rullaavat, mutta PGR3:n sijoittuminen 360:n elinkaaren alkupäähän tipauttaa makeimmat maisemat väistämättä veks (miinus yökisat, jotka ovat edelleen todella komeita - erityisesti Las Vegas, kuten arvata saattaa). Noh, pääasia että radat ovat helposti hahmotettavissa (ei minkäänlaista pop-up-ilmiötä, nyt on hipsterillä mieli musta) ja ruudunpäivitys toimii moitteettomasti. Vauhdin tuntu on huima ja kurveihin tullessa hirvittää aidosti. 

Tähän on syynsä, sillä helposta lähestymistavastaan huolimatta PGR3 on kaikkea muuta kuin helppo. Autoissa on kunnolla massaa ja raskas kaasujalka palkitaan laitakaiteen kautta haetulla uusintastartilla. Pirssit käyttäytyvät uskottavasti ainakin kaltaiseni ummikon tuntumalla mitattuna - tien pito tuntuu, autot käyttäytyvät loogisen raskaasti eivätkä lelumaisesti heitellen eikä kontrolleissa ole vähääkään ilmaa tai klappia. Konekuskit eivät kuminauhoista piittaa vaan paahtavat täyttä häkää karkuun, jos siihen antaa sauman. Ja vaikka ei antaisikaan, kilipää konekuski pökkää roadragepäissään takaoikealta voittohaaveet alumiinitomuksi. Yleensä viimeisen kierroksen loppusuoralla. Ajoittain ilmenevää yliaggressiivisuutta lukuunottamatta konekuskit tuntuvat suhteellisen inhimillisiltä, vaikka mitään kovin selkeitä kämmejä tai huippusuorituksia ei vastaan tullutkaan. 

Kisamuotoja piisaa mukavasti: katurälläystä, keilaporttipujottelua, kuminpolttamista, nopeusrajoituksen rikkomista ja virtuaalipippelin kasvatusta ns. kudos-pisteiden muodossa. Joissakin kentissä vaaditaan tietty määrä kudosnäytteitä, jotta pääsee palkintopallille pällistelemään. Ainoastaan liikenteen seassa vapaasti rällättävät kisat jäävät puuttumaan, mutta muuten aktiviteettivalikoima on riittävän monipuolista ja mietittyä, kaikki kisailut pelittävät hyvin ja niitä vaihdellaan riittävän usein. Autovalikoima on niin laaja etten minä tajua siitä tai sen realistisesta mallinnuksesta hevon helevettiä, mutta ainakin kolme enemmän tyyppaamaani autoa tuntuivat keskenään hyvin erilaisilta. Eri kiesit passaavat eri kisamuotoihin: kurveissa hillitty ja gripin aina pitävä päristin taitokisoihin ja aggressiivisempi suoratykki katukisojen riskinottoon ja ohituksiin. 

Kaikki on siis päällisin puolin erinomaisessa kunnossa, mutta niinhän autopeleissä aina. Nyt onkin aika kysyä, että mikä on Project Batman Racing 3:n porkkana. Vastaus kuuluu: erinomaisesti tasapainotettu vaikeustasojärjestelmä. Eri vaikeustasot eivät tuo ruudulle näkyviä helpotuksia (vaikka esimerkiksi jarrutusmatkoja lyhentävätkin), vaan erot luodaan aikarajojen ja palkintorahojen jaoissa - easy-tasolla tavoitteisiin pääsee iisisti, mutta kyhnyä tienaa vähemmän. Tämä estää hienosti kisoihin jumittumisen, sillä jokaiseen kisaan valitaan vaikeustaso erikseen. Lisäksi kullekin autolle on kuhunkin kisaan oma tavoiteaikansa, joten yhdestäkään huristelusta ei tule läpihuutojuttua pelkästään kalliimpaan rassiin sijoittamalla. 

Itse päristelin valtaosan kisoista medium-vaikeusasteella, mikä on kaltaiselleni junapeukalolle aivan riittävän hankalaa. Jotain pelissä on kuitenkin tehty oikein, kun mielummin starttasin kisan 20:n kerran mediumilla kuin nöyrryin vaihtamaan easyyn - minähän pieksän itteni sen aikarajan sisään, ei se ole kuin ajamisen opettelusta kiinni! Itsensä pitäminen epämukavuusalueella tuntuu kerrankin mukavalta, sillä seuraava aikaraja on aina vain pienen kurotuksen päässä ja siihen yltäminen kiinni tasan tarkkaan omista taidoista. Kun menestys riippuu pelaajasta itsestään, syntyy väistämättä "no vielä kerran, rkle"-mentaliteetti, mikä puolestaan synnyttää addiktion. Autopeliksi PGR3 synnytti minussa poikkeuksellisen voimakkaita tuntemuksia - voi sitä ilon ja onnen päivää, kun intensiivisen kolmen kierroksen jälkeen kiskaisee puolen auton mitalla voittoon juuri ennen maaliviivaa! 

Pitkässä juoksussa PGR3 ei synnytä suuria intohimoja - yhden championshipin jaksaa illassa tosissaan jauhaa, sen jälkeen pelaaminen muuttuu sunnuntaiajeluksi. Olen myös havainnut PGR3:n unohtuvan hyllyyn hyvinkin pitkiksi ajoiksi, mutta itse en osaa pitää tätä miinuspuolena: on mukavaa, että peliin voi tartta koska tahansa peluuseen ilman juonikuvioiden uudelleenkeluuta tai monimutkaisia fatalitykombotusnäppäinsarjamuistimantroja. 

Project Gotham Racing 3 on kasuaalipelaamista parhaasta päästä - helppoa omaksua, vaikea hallita. Lisäksi se lienee Xbox 360:n paras autopeli niille, jotka eivät autopeleistä tavallisesti niin syty.  Jos meikäläisen - antiautopelaajan - käsi nousee maaliviivan kohdalla ohjaimelta spontaaniin nyrkkituuletukseen, jotain on harvinaisella tavalla loksahtanut kohdalleen.