Dead Nation revisited

Mätäkuun aikaan 

Dead Nation (Playstation 3)

(Arvosteltu Nimmarissa jo aiemmin, mutta oli semmonen roiskaisu, että hävettää. Ansaitsee uusintaherätyksen kuolleista tämä!)

Zombibuumi 2000-luvun ensimmäisen vuosikymmenen kuluessa herättää tärkeitä kysymyksiä, ennen kaikkea "miksi juuri nyt". Ovathan mädät ruumiit ja niiden aiheuttama kuumoitus olleet osa länsimaista kulttuuriperimää keskiajan ruttovuosista lähtien. Joku voisi väittää, että kyse on ainoasta mahdollisesta skenaariosta ydinsodan ohella, jossa vigilante-mentaliteetti palaa ja ihminen joutuu ultimaattiseen, luonnontilaiseen selviytymistaisteluun. Mutta eihän zombipeleissä ole koskaan kyse siitä, että pelaaja koettaisi selvitä apokalypsista (poislukien tuore Arma 2-modi Day Z, joka on saanut minutkin pohtimaan tuoreen peli-PC:n hankkimista). Kaikissa zombipeleissä pointtina on mahdollisimman monen epäkuolleen mahdollisimman brutaalista lahtaaminen. Niinpä arvelenkin, että zombien suosio on kosmoksen / Jumalan / lentävän spagettihirviön tapa valmistaa meitä väestöräjähdystä väistämättä seuraavaan globaaliin kansanmurhaan. 

Itsehän tykkäilen kävelevistä vainajista kuin kalmokalle aivopuurosta, mutta kieltämättä zombisotaväsymys alkaa vaivata myös allekirjoittanutta. Kaikki alkaa olla vähän nähtyä ja tehtyä - FPS:t (Left for Dead), hiekkalaatikoinnit (Dead Rising) ja ropeilut (Dead Island) on kaikki tehty, perinteisestä selviytymiskauhusta (Resident Evilit) nyt puhumattakaan. Siksi täytyy nostaa hattua Housemarquelle, joka tiristää epäkuolleesta kudoksesta hyvin nuppiin humahtavaa ekstraktia. Ja samanaikaisesti hatunnoston kanssa näyttää mätäpersietä kotimaiselle toimittajalaumalle, jotka eivät ole noteeranneet Dead Nationia missään hiton vaiheessa, vaikka tilaisuuksia olisi kyllä ollut. Kuten silloin, kun Dead Nationin laatu vakuutti Sonyn siitä, että peli kannattaa laittaa viimekesäisten PSN-sähellysten kompensaatioksi tarjottuun Welcome Back-pakettiin (kuten muuten teki myös viimeksi arvostelemani Housemarquen peli, Super Stardust HD). Tai silloin, kun jenkkipropagandatuutti Fox kauppasi itseään suomalaisille Walking Dead -sarjalla. Noh, mitteepä tuosta, oma on tappionsa. 

Virkistävästi tuoretta ilmettä Dead Nationiin haetaan isometrisestä näkymästä, mikä vie heti ajatukset Assault Trooperin kaltaisiin kotimaisiin klassikkopikkupeleihin. Tarkoituksena on puskea läpi epäkuolleiden kansoittamista arkilokaatioista (hienoimpana mainittakoon Ed Wood-estetiikkaa henkivä hautausmaa jylhine hautapaasineen ja sankkoine sumuineen), listiä mätämatteja, kerätä rahaa ja päivittää tykkejä paremmiksi. SSHD:sta tuttuun tapaan toisella tatilla hoidetaan pelihahmon liikuttelu ja toisella tatilla pyshyttely. Veitsenterävä analogiohjaus sopii zombiohjaukseen kuin RK:n piippu epäkuolleen sieraimeen ja kontrollit ovat kaikkinensa miellyttävän krispiä kamaa. 

Pelimekaniikka on yliyksinkertaista mallia, joten pitkäaikaisriippuvuuteen pakottavan koukun täytyy löytyä jostain muualta - ja tällä kertaa, hämmästyttävää kyllä, suurin ansio on kertakaikkisen messevässä toteutuksessa. Dead Nation on aivan järjettömän hyvännäköinen PS3-peli. Pikkutarkka grafiikka mahdollistaa erittäin skarpit tekstuurit ja notkean, luonnollisen tuntuisen animaation - ympäriinsä mässähtelevästä goresta puhumattakaan. Komeus kuorrutetaan mielettömän mellevillä tulipalloilla ja törkeän hienoilla valoefekteillä. Hienointa on, että visuaalikarkkia ei ahdeta pelaajan silmille liikaa, vaan pieteetin huomaa pienistä yksityiskohdista, kuten aidan läpi siiviläksi solahtavasta taskulampun valokeilasta tai mätien zombien valossa kiiltävästä ihosta. 

Pelimoottori on lyhyesti sanottuna pirun hieno. Ruudulle mahtuu mieletön määrä vainajaa ja silti jokaisen realistinen mätkähtely lasketaan erikseen. Erityisesti räjähtävän auton ympäriinsä lennättämät zombit hykerryttävät joka ikinen kerta - räsynukkeanimaatio vakuuttaa eikä purkkianimaatiofiilistä synny missään vaiheessa. Äänimaailma tukee visuaalista ilmettä hyvin - erityisesti kovimpien rynnäkköjen aikana nopea pulssitykytysmusa luo mainiota vastapainoa hiljaisten hetkien purkkienkilinälle ja kaukana vaikertaville zombeille. Onnistuneen audiovisuaalisen otteen ansiosta Dead Nation on ylhäältä kuvatuksi räiskyttelypeliksi yllättävän kuumottava ja tunnelmallinen. 

Tästä kiitos kuuluu myös onnistuneelle viholliskavalkadille. Peruszombit kaatuvat suhteellisen iisisti, mitä nyt solttu-, palomies- ja - yllättävää kyllä, lieköhän tekijätiimin miehelle kytkyjä Ratahallintoon - ratatyöläiset syövät kestävämpinä muutaman patruunan enemmän. Näitä kaiffareita on liikenteessä paljon, mutta varsinaisen muurahaisefektin aiheuttavat ihottomat, mädät zombiet, jotka kompensoivat surkeaa kestävyyttään järjettömällä volyymilla. 

Bioaseiksi zombiepidemiaa vastaan kehitetyt spesiaalikaverit muistuttavat joiltakin osin Leftiksen kalmoja (kuten vauhdilla rinnuksiin pyrkivä Hunter-kopio ja paloiksi mässähtävä, enemmän kuin vähän Boomeria muistuttava läskimooses), mutta mukaan mahtuu myös omaperäisempiä tapauksia, kuten niskaan nykäsmäisellä ponnistuksella jysäyttävä Jumper ja holleille läjän pikkunatiaisia huudollaan houkutteleva Mouth. Mukaan mahtuu myös yksi aidosti pelottava tapaus, Cutter. Kun Mothmania ulkomuodoltaan muistuttavan ja parilla slaissauksella selviytyjän kahtia huitaisevan perkeleen raskaat askeleet alkavat kaikua nurkan takaa, tulee housuun aina vähän ylimääräistä kakkaa (paitsi jos on viksu ja upgreidaa miinat huipputehokkaiksi). 

Kauniin ja päällisin puolin yksinkertaisen zombiräiskeen rahkeet loppuisivat lyhyeen, jos pelaajan tehtävänä olisi pelkästään painaa tulitusnappia. Noh, se itse asiassa on aika lailla ainoa tehtävä kävelyn ja räjähteidenkylvön ohella, mutta onneksi tappotyön voi tehdä kiitettävän monipuolisella tavalla. Kerron esimerkin. Astun checkpointin turva-alueelta ja saman tien eteeni lappaa julmat määrät heiveröisempiä mätäheikkejä. Lippaallinen Jati-Maticista ja homma alkaa näiden kaiffareiden suhteen olla suhteellisen rauhallinen, mutta läheistä sidontapaikkaa valvoneet ja sittemmin zombifioituneet solttupojat ovat kuulleet koopeeni naputuksen. 

Hoidan muutaman kauempaa ladatuilla päälaukauksilla ja kun Paha Komppania alkaa olla lähitaisteluetäisyydellä, maltan päästää ryppään kyllin lähelle ja yksinkertaisesti jauhan viuhlaiset luusohjoksi sotilashaulikon makasiinin tyhjentäessäni. Samaan aikaan selustastani hiipivä Cutter käy rynnäkköön, joten jätän maahan moniladatun miinan ja pinkaisen kauemmas hoitamaan Mouthit supummalle. Loput randomit kalmot hoidan paukuttelemalla varashälyttimet parista autosta zombeja houkuttelemaan ja räjähtävät bensatankit viimeistelevät suolibusineksen. 

Eikä konstivalikoima suinkaan lopu tähän, kiitos monipuolisen ympäristön hyödyntämisen ja laajan paukkurauta- sekä räjähdevalikoiman. Kapeat kujat voi sumputtaa helposti liekinheittimellä ja pakottaa kalmot kävelemään tulimuurin lävitse. Jos katolta lässähtää läjä kuollutta lihaa joka alkaa pikkuhiljaa kavuta jaloilleen, kasaan paiskattu molotovin cocktaili pitää kaoottisen bilekansan liekeissä. Lähtökohtaisestikin tehokkaat aseita voi päivittää vapaasti ja monipuolisesti, mikä ehdottomasti kannattaa - jos ei muuten niin nähdäkseen, millaista jälkeä tappiinsa viritetty pumppuhaulikko tekee zombilaumassa (sellaista, josta tulee syyllinen erektio). 

Itse pitäydyin päivittelemään perusaseita (RK-62, Jati-Matic, haulikko, käsikranaatit, miinat) ja jätin hienommat värmeet (sähkölasautin, liekinheitin, silppuaja) vähemmälle huomiolle. Itse asiassa koko asevalikoiman hyödyllisin värme on soihtu, jolla saa äkkiarvaamatta iholle hypähtäneen kalmolauman nopsaan kauemmas. Dead Nationin intensiteetti on häkellyttävän kova - eräskin kenttä meni niin tiukoissa fiiliksissä, että huomasin pidättäneeni samaa sylkeä suussani 45 minuutin ajan. Moniko peli voi sanoa mainoslauseenaan "Niin jännä, ettet uskalla nielaista"? Samaten käsien kramppautuminen kentän päätteeksi kielii siitä, että kuvaruudun eteen nauliutuminen on melko sananmukaista. 

Eihän DN mikään ongelmaton tapaus ole, tietenkään. Sähköpöristin on melko turha ase, ympäristössä voisi olla enemmänkin taistelua helpottavia objekteja ja aina välillä zombiet jäävät jonkin katonreunuksen alle ja hyökkäävät sieltä täysin arvaamatta rinnuksiin kiinni. Joku voisi pitää tätä realismina, mutta meikäläisen kohdalla se rikkoo immersion. Juoni voisi olla kreatiivisempikin - armeijan suunnittelemat bioaseet ja niiden perässä juokseminen ovat zombigenressä yhtä tuore idea kuin ennen lopullista rakastumista tapahtuva kolmannen näytöksen riita romanttisissa komedioissa. Tarinasta nillittäminen on toisaalta melko turhaa, sillä näin minimalistisessa pelissä motion comicina kerrottu vähäeleinen tarina on vain hieno bonus. Plussaa tulee antaa siitä, että tarina kerrotaan kolmella eri tavalla riippuen siitä, pelaako miehenä, naisena vai molempina.

Niin, senhän minä meinasin unohtaa mainita, että pikkuviat on suhteellisen helppo painaa villaisella, kun Housemarque heittää yksinpelin päälle täydellisen co-op-moodin. Yksinpelin kampanjan voi tahkota läpi kaverin kanssa asepäivittelyine kaikkineen ja ekstraisolla zombimäärällä höystettynä (tästä en löytänyt faktaa mistään, mutta siltä se ainakin tuntuu). Muuten kertakaikkisen hienosti toteutetun kimppapeluun ainoa kompastuskivet ovat pelaajamäärän rajoittuminen kahteen ja pelaajien pakottaminen pysymään samalla ruudulla. Jälkimmäisen voisi kuitata zombimaailman sisäisellä logiikalla, jossa selkä selkää vasten taisteleminen on elinehto, mutta tosiasiassa Dead Nationissa pärjääminen vaatii julman määrän liikettä. Noh, yhteisharjoitus tekee metsuriyhtiön. 

Hauskana lisärinä Dead Nation pitää yllä online-rekisteriä siitä, missä maassa on lahdattu eniten zombeja. Suomalaisten sijoitus on olympiavuoden mitalisatoa enteillen viidestoista. Tähän täytyy saada muutos, joten kehotankin kaikkia kaltaisiani isänmaan ystäviä Pleikka kolmosen omistajia lataamaan tämän pelin kokoelmiinsa ja nostamaan äänensä älykkäämmän suomalaisen pelaamisen puolesta. Fuck Angry Birds, we want brains!