Asterix & Obelix SNES

Hulluja nuo infogramesilaiset

Asterix & Obelix (SNES)

Vartuin rykimäikään pienellä paikkakunnalla jossa ei ollut juuri muuta tekemistä kuin elokuvat, sarjikset, jääkiekko ja tinnerin nuuhkiminen. Onnekseni isäukkoni kokoelmista löytyi paitsi loistavia rainoja, myös hyllykaupalla sarjiksia - ja niiden kruununjalokivenä täydellinen Asterix-albumisarja. Opin nopeasti arvostamaan Goscinnyn äkkiväärää sanaleikkimistä ja Uderzon ilmeikästä, historiallisesti akkuraattia kynänjälkeä. Elämässhäni oli vaihe, jolloin jostain käshittämättömästä shyyshtä puhuin hyvin ushein gergovialaishittain (enkä todellakaan tiennyt, misshä Aleshia on - tai miten saada keskustelu naisen kanssa kestämään 2 minuuttia pidempään). Jopa blogin ensimmäisiin (ja hirveimpiin) arvosteluihin kuuluvan Blackin otsikko on nyysitty Asterix & Kadonnut kilpi -sarjiksen legendaarisesta lohkaisusta. 

Mutta niin paljon kuin Asterixia digailenkin paitsi loistavana sarjakuvana myös koomisena esikuvana, jostain syystä sarjakuvat ovat aina riittäneet minulle - en ole kaivannut sen enempää gallialaisten pelillisiä kuin elokuvallisiakaan representaatioita (hele-vetti niitä Asterix-leffoja, siinä taas yksi todiste siitä että ranskalaiselle ei sovi antaa elokuvakameraa käteen). Kenties se johtuu siitä, että Asterixit ovat itsessään niin täydellisen rikas ja monipuolinen paketti, ettei niiden lukemien jälkeen osaa kaivata mitään enempää. Näin ollen SNES:n ammottavaan moolokinkitaan tunkemani pelikasetti oli puhdas neitsytreissu virtuaaliseen Galliaan. 

Ja miten mieltä kiihoittava ensikosketus se fanille onkaan! Infogrames on selvästi tajunnut lisenssinsä arvon: Asterix & Obelix näyttää, tuntuu ja kuulostaa esikuvaltaan. Rikasta kaanonia hyödynnetään heti pelin premissin pamahtaessa pöytään - Asterix lyö vetoa -albumin juonta noudatellen voittamattomat gallit lyövät Caesarin kanssa vetoa siitä, kykenevätkö Asterix ja Obelix roomalaisten estämättä kulkemaan missä päin Eurooppaa lystäävät. Matkan varrella pysähdytään Britanniassa, Sveitsissä, Kreikassa, Egyptissä ja Espanjassa. Kussakin kohteessa tehdään sarjakuvista tuttuja juttuja: Britanniassa pelastetaan rugbyjoukkueen tähtipelaajaa London Towerista ja Hispaniassa päämääränä on palauttaa Pepe-poika kotikyläänsä (tai muuten pelintekijät pidättävät hengitystään). 

Asterixia ja Obelixia on tehty älyttömällä pieteetillä. Hahmot näyttävät oikeilta just eikä melkein ja animointi on aivan mahdottoman hyvää - SNES-Asterix näyttää pelaajan tekemättömyyteen kyllästyessään tasan samalta kuin kyrpiintynyt Asterix sarjakuvassa. Grafiikka on skarppia, värikylläistä ja ilmeikästä - täydellistä sarjakuvapeligrafiikkaa, joka ei ole vanhentunut ilmestymisestään pätkääkään. Vihukaarti on poimittu pääosin alkuperäisteoksista aina puunrunkoihin piiloutuneita roomalaispoloja myöten. Hilpeänä yksityiskohtana yläilmoihin pamautetut valloittajat putoavat pieninä pisteinä horisontin taakse. 

Asterixisti bongailee jatkuvasti hienoja, sarjiksesta portattuja yksityiskohtia, kuten Sveitsin kentän alussa ylitettävän Gallian ja Helvetian rajapyykin. Muutamia hölmöyksiäkin mahtuu sekaan, kuten se, että myös Obelix kykenee juomaan taikajuomaa (eikä kuitenkaan muutu lapseksi kuten Obelixin kaleeri-albumissa - kattokaa nyt, kyllä meikäkin osaa sarjakuvanörttäillä ja valittaa merkityksettömistä yksityiskohdista). Pelimekaniikaksi on valittu Super Marion sementoima sivuscrolleritoimintatasohyppely - ja kun sanon Marion sementoima, tarkoitan sitä myös - juostaan vasemmalta oikealle mäiskien vihollisia, pomppien sekä keräten tähtiä ja kolikoita. Egyptian kenttä on elementeiltään ja ulkonäöltään härski varkaus Super Mario Bros 3:n aavikkokentistä, mutta valitettavasti tässä versiossa aurinko, saati sitten taivas, ei ole putoamassa pelaajan niskaan. Painotus on onneksi enemmän mätkinnässä kuin hyppelehtimisessä - onneksi, sillä hyppykontrollit ovat nätisti sanottuna aivan pyllystä ja syvältä.

Ulkoisesti ja sisäisesti Asterix & Obelix voisi siis olla Super Nintendon superlatiivinen sarjispompiskelu, mutta ensimmäisen viiden minuutin jälkeen alkaa nenässä tuntua kalan hajua. ilmeisesti Infogramesin päässä pelin ollessa viittä vaille valmis joku on katsonut valmista teosta ja päättänyt pyytää konsultaatioapua riidankylväjä Tortuous Convolvulukselta. Asterix & Obelix on täydellinen esimerkki pelistä, joka olisi voinut olla pienimuotoinen klassikko, mutta joka on pilattu täysin käsittämättömillä ratkaisuilla, jotka tekevät muuttavat sunnuntaileppoisan roomalaisten pieksännän Trubadurixin kolmituntiseksi konsertiksi (salissa, jonka ovet on lukittu ulkopuolelta). 

Pelin rytmiikka ei toimi. Jostain täysin ymmärryksen ulkopuolella olevan syyn vuoksi jokaiseen kenttään on laitettu tiukka, tiukka aikaraja, joka vesittää salaisuuksien penkomisen ja kultaakin arvokkaampien lisärien etsimisen kokonaan - tervemenoa mariomainen tutkimusmatkailu, tervetuloa megamanmainen ulkoaopettelu ja perfect runin hiominen. Tässäkään ei olisi sinänsä mitään vikaa, jos peli olisi kova mutta reilu. Mutta ei se ole. Takaraivossa nakuttavan aikalaskurin vuoksi kentät täytyy käytännössä juosta läpi, mutta pelihahmo juoksee niin lähellä ruudun oikeaa reunaa, ettei vihollisiin ehdi reagoida mitenkään. Toisaalta hidaskaan lähestyminen ei useimmiten auta, sillä vihujen hyökkäyspatteri on täysin sattumanvarainen ja luonnollisesti roomalainen hilpaisee hilparilla sellaisen matkan päästä, johon Asterixin töpömiekka ei yllä. Perkele. Kun muutin tason easyksi ja silti vastaan hiippaili merirosmoja, jotka losauttivat 25 % energiapalkista yhdellä iskulla, meinasi päästä itku. 

Ja jotta rytmi- ja epätasapaino-ongelmat eivät painuisi unholaan muuten hyvän pelin tieltä, on mukaan laitettu vielä ekstravitutusfaktoria kasvattavia elementtejä. Kentissä ei ole minkäänlaisia checkpointeja, vaan ne pitää aina aloittaa alusta kuolon korjatessa (mitä tapahtuu _usein_, koska vaikeustaso on armoton). Elämiä on tasan kolme ja ne hupenevat äkkiä, sillä voittamattomat gallialaiset eivät ole aivan maineensa veroisia - jopa ruukunsirpaleet ja ympärillä pöräjävät lokit tekevät armottomasti vahinkoa. Ja totta kai, tietenkin, elämien loputtua ruudulle pamahtaa iloisen keltainen "Game Over"-teksti, ilman alapuolellaan keikkuvaa continue-valikkoa. Tälläkin peliin käytetyllä rahalla olisin voinut ostaa padan ja laittaa siihen sipulikeittoa. 

Peli-illan päätteeksi olisin halunnut istahtaa pöydän ääreen kyläjuhlassa ja upottaa hampaani höyryävään villisikaan, mutta sen sijaan minulle tarjottiin vain lämmintä olutta ja minutussa keitettyä villisikaa. 

Kyllä nyt on mieli musta.