Duke Nukem Forever

Kuninkaan paalu

Duke Nukem Forever (Xbox360)

Pahoittelut pitkästä kesätauosta, rakkaat lukijat. Suvi on siitä harvinainen ajanjakso, että silloin allekirjoittanutkin kirmaa mielummin pisin laitumia kuin suunnittelee seuraavaa joukkomurhaa synkässä kellarikämpässä World of Warcraftia pelaten. Kävin ahonlaitaa ilman housuja muutamankin kerran ja eikä kukaan estänyt, kun ihmisvarsaa tein. Mutta nyt lomat on lomailtu ja on aika palata sorvin ääreen uusia ponitulppia sorvailemaan. Puolustuksekseni voin sentään sanoa sen, että vaikka arvostelusykliin palaaminen viikolla venähtikin, ette sentäänjoutuneet odottamaan neljäätoista vuotta (kiitos Suomen äärimmäisen löysän eläinsuojelulainsäädännön).

Vuonna 1996 ilmestynyt Duke Nukem oli 3D-räiskinnälle korvaamattoman tärkeä teos. Siinä missä quakkipojat hieroivat polygoneja kikuliinsa id Softwaren synkissä ääliöluolastoissa, Duke Nukem 3D keskittyi immersiiviseen peliympäristöön, monipuoliseen kenttäsuunnitteluun ja muistettaviin skriptikohtauksiin. Half-Life ja sitä seurannut ajattelevan ihmisen (hei, se oli silloin joskus) FPS-räiveen nousukiito ovat Dukelle paljon, paljon velkaa.

Duke Nukem Foreverin 14 vuoden kehityshistoria on pelihistorian älyttömimpiä farsseja ja pelaajien mielissä se muuttui tulevaisuuden superräiskinnästä vammaismeemiksi jo vuosia sitten. Vielä pelilevyä konsolin sisään survoessa olo oli epätodennäköinen: tässäkö se nyt todella on? Ja oliko tämä kaikki todella 14 vuoden odottamisen väärtiä? Ei tietenkään ole. Mikään ei voisi olla. Suurin osa pelaajista ja arvostelijoista sokeutui tämän ilmiselvän faktan edessä - pääsääntöisesti Duke Nukem Forever kuittasi itkupotkupillittämistä ja kasvatti kultaisia falloksia peliarvostelijoiden otsaan.

Pelaajayhteisön odotettuun reaktioon (tappakaa pelinkehittäjät ja nylkekää heidän lapsensa) on toki syynsä. Duke Nukem Foreverissa on moni asia täysin totaalisesti perseellään. Grafiikka on lievästi sanottuna aivan hirveää ja etenkin fokusta pumpataan tehokkaammin kuin peeniksiä Tigerpumping.com-sivustolla. Ohjaus ja etenkin hyppelehtiminen on viagranjäykkää ja tietenkin kun pelissä on jälleen kerran aivammahottomasti tasoloikintaa. Äkkikuolemia piisaa, mutta onneksi peli antaa runsaasti aikaa virheliikkeiden miettimiseen minuuttitolkulla kestävien lataustaukojen aikana. Pelin maailma tuntuu muutaminen geneerisine NPC-hahmoineen täysin keinotekoiselta ja keskivaiheilla tapahtuva strippibaarikohtaus hakee merkityksettömyydessään vertaistaan (paitsi niistä ihmisviemäreistä, joita kiiltävien muovitissien virtuaalipäissään tuijottaminen viehättää). Jos Duken ottaa kouraan kuin Pelsepuuppi Psalmikirjan, se tosiaan on kömpelö, ruma, tyylitön ja auttamattoman vanhanaikainen räiskintä. Näistä kaikistailmiselvistä kämmeistä huolimatta Duke Nukem Forever viihdytti minua enemmän kuin kymmenen Iron Sight Wanker nelosta yhteensä.

Duke Nukem Forever on hauska. Okei, suurin osa tissipissakakkapopkulttuurireferenssidildopensselisetä-huumorista ei huvitapätkääkään, mutta mukaan mahtuu aidosti hirnuttavia hetkiä. Lataustauolla vinkkitekstissä todetaan, että jumiin jäätyään pelaaja voi aina huijata tsekkaamalla FAQ:t intternetistä. Sillalla päättömästi vihollistulta kohti rynnivä ja sekunnissa suolistettava mariini on nimeltään Leeroy. Lännenkylä Morningwood repäisi allekirjoittaneen ihan kunnon hirnuntaan ja bossin nöyryyttäminen muuntamalla örmyn nyyttisäkit nyrkkeilysäkiksi on jotain, mitä en ole peleissä koskaan ennen tehnyt. Vaikka huumori on pääosin tyhmää, tyylitöntä ja epähauskaa, sitä ammutaan jatkuvalla sarjatulella ja mukaan mahtuu muutama fiksumpikin oivallus, kuten Hooverin padon alla Jenkkilän sähköteollisuutta uhkaava Energy Leech-hirviö.

Duke Nukem Forever palauttaa myös räiskintäpeleihin yhden lajityypin tärkeimmistä elementeistä: räiskinnän. Aseissa on jumalattomasti munaa ja tulitaistelut ovat tuimia, sillä vihulaiset tekevät julmasti vahinkoa eikä Duken ego kestä pitkään ristitulessa patsastelua. Pitkästä paikaa minun oli pakko pinkoilla ympäriinsä kuin heikkopäinen ja käyttää kaikki räiskintätaitoni muutamankin örmyn niistämiseen, sillä perinteisellä suojien takana kykkimisellä kuittaa vain kullasta rakennetun fallosristin hautausmaalle. Viholliset ovat piristävän erilaisia keskenään (vaikka niitä ei kovin monta erilaista olekaan) ja vaativat erilaisia taktiikoita nitistyäkseen. Erikoisbonus pitää antaa siitä, että röhkien päälle rynnivät Sikakytät aiheuttavat totaalisesta naurettavuudestaan huolimatta ihka aitoja paniikin tunteita. Loppubossit, nuo räiskintäpelien unohdetut Graalin maljat, ovat kaikki muistettavia ja eeppisiä tapauksia, joiden kurmottaminen tuo harvinaisen syvää tyydytyksen tunnetta (etenkin oidipaalisen trauman purkaminen kolmitissiseen alienemoon - sen siitä saa kun lasta imettää kaksitoistavuotiaaksi).

Duke Nukemin suurin ansio on se, ettei se missään vaiheessa ota itseään kuolemanvakavasti ja pyrkii aina viihdyttämään pelaajaa keksimällä jotain uutta. Osa kikoista, kuten trukkipäristely ja RC-autolla rälläys, ovat vittumaista akuankkailua vailla minkäänlaista funktiota, mutta alieneiden kurmottaminen murskauspallolla ja pienennyssäteen aiheuttama pikkuherttuointi pelastavat paljon. Duke Nukem Forever ymmärtää täydellisesti, että räiskintäpelit ovat VIIHDETTÄ ja niiden tarkoitus on VIIHDYTTÄÄ, ei kertoa ääliön väräjävällä äänensävyllä kuolemanvakavaa tarinaa toisesta maailmansodasta ja sen jumalaisesta jenkkisoturista, jolle Panzerfaustin ammus rintaan edustaa kipristelevää vyöhykehierontaa. Peli pysyy tuoreena pidempään kuin Rainbow:n kolmioleipä (jos vähän liioittelen) ja pitää pelielämyksen viihdyttävänä kymmenen tunnin testosteronitripin ajan. Ja vaikka niitä pasleja kaikki tuntuvatkin inhoavan ("ÖÖ ÖÖ ÖÖ TÄMÄ ON RÄISKINTÄ MIKSI TÄSSÄ PITÄÄ VÄÄNTÄÄ VIPUJA SAATANA"), minusta ne olivat pääasissa vallan kekseliäitä ja mukavasti hurmeoopperaa balansoivia.

Huvittavaa kyllä, Duke Nukemissa on varsin selvästi nähtävillä myös koko räiskintäpeligenren kehityskaari. Alkupää on vanhanaikaista pikkukenttäperseilyä, mistä siirrytään Doom 3:n käytäväkompleksien kautta Halon ajoneuvopäristelyihin ja Half-Life 2:n fysiikkapulmiin. Loppu onkin puhdasta industriaalisynkistelyä realistisissa modernimaisemissa - siis niissä samoissa valkovuodonpurkittamoissa, joita pelaajat ovat kompanneet aivovaurioon asti viimeiset vuodet. Mitä pidemmälle peli etenee, sitä paremmin pelaaja tajuaa, miksi ennen asiat olivat paremmin. Räiskintäpelit ovat kiertäneet täyden ympyrän, vallankumous on syönyt lapsensa.

Duke Nukem Forever itsessään on puhdasta alelaarikamaa, mutta se luo lupauksen siitä, että vuosikausia kestänyt mukarealistinen sotilasräiskinnän valtakausi räiskintäpeleissä voi pikkuhiljaa kurottaa kohti loppuaan. Me tarvitsemme enemmän Duke Nukem Foreverin kaltaisia pelejä - kekseliäitä, idearikkaita ja itseironisia viihdepommeja, joissa haulikko sanoo PAM ja mörkö BLÖÖÖÖRGGH. Siksi en iskekään kultaista fallosvaarnaa Kuninkaan sydämen läpi vaan toivotan hänet ehdottomasti uusintavierailulle - kunhan ensi kerralla Duke malttaa olla heittelemättä paskaa seinille.

Miksi tämä peli pitää omistaa:

Duke Nukem on tyylitön, hauska, ruma, kömpelö, kekseliäs ja viihdyttävä räiskintä, josta ei kannata maksaa täyttä hintaa, mutta joka luo toivoa räiskintäpelien paremmasta huomisesta.