Rogue Squadron II: Rogue Leader

"I won't fail you. I'm not angry."
"You will be...you will be."

Rogue Squadron II: Rogue Leader

Rakastan Star Warsia. Hakkasin miljoona kertaa läpi SNES:n Super Star Warsin. Kun päähän tälläsi muovisen, visiirillä varustetun mellakkapoliisikypärän, sänky muuttui yhtäkkiä X-Wingiksi. Katsoin originaalitrilogian uudelleen, uudelleen ja uudelleen. Hajotin hiireni pelatessani PC:n X-Wingiä. Dark Forces oli ensimmäisiä pelejä, jotka ostin omilla rahoillani. Aina kun sain käteeni pitkän, miekanmuotoisen esineen, suustani alkoi päästä "whzzzuuum"-äänteitä (ja paksua kuolaa). Han Solo opetti minua löytämään kauneutta pintaa syvemmältä (minä kun luulin, että hevoset tuntuvat hyvältä ulkoapäin). Tähtien sota oli lapsuusvuosien loputon aarrearkku, yksi tärkeimmistä popkulttuuri-ilmiöistä minulle koskaan. Ja mikä parasta, se ei ollut loppumassa. Parempaa oli tulossa: tuore leffatrilogia ja uudella tekniikalla kehitettyjä Star Wars -pelejä.

Voi nuoren mielen naiiviutta. Idea kauniista, elämänmittaisesta rakkaussuhteesta scifisarjaan muuttui aste asteelta jengiraiskaukseksi. Kaikki kaunis on häväisty ja alistettu alustaksi, johon massimiehet roiskivat hyhmäistä smäidäänsä fanipoikien nuoltavaksi. Phantom Menace oli karmea pettymys, niin hirvittävä että jokin defenssi aivoissa esti tajuamasta sen perinpohjaista paskaisuutta - ehkä seuraava osa olisi hyvä. Kloonien hyökkäys osoittautui yhtä tahmaiseksi persehieksi ja juuri kun luulimme, ettei Lucas voisi tehdä sarjalle enää enempää vahinkoa, partamenninkäinen ehti vielä Sithin koston viimeisillä minuuteilla tehdä Darth Vaderista vollottavan nynnyperseen. Lucas tuhosi muutamassa vuodessa 30 vuotta kestäneen, rakastetun scifisaagan perinnön silkkaa ahneuttaan, kyvyttömien apulaisten katsellessa vierestä ja kansanjoukon hurratessa matkalla kohti tuhoa...hm, ehkä uusi trilogia onkin vertauskuvallisempi kuin luulimmekaan.



Myös ne päivät, jolloin tuplavalosapelilla pyllyään hyväilevät kotijedit saattoivat lohduttaa särjettyä sydäntään tasokkaiden Tähtien sota -pelien parissa, ovat kadonneet kauan, kauan sitten. Star Wars -pelien taso laski kuin banthan häntä koko vuosituhannen vaihdevuosien ajan ja viimeiseksi merkkiteokseksi jäi Knights of the Old Republic. Tähtien sota on ollut minulle ja kymmenille tuhansille muille faneille kuollut jo useiden vuosien ajan, mutta se ei estä Lucasin ruumiinraiskuuta leffasarjan 3D-versioinnin tai Force Unleashedin kaltaisissa pyhäinhäväistyksissä. Sinä lihavalla perseelläsi istuva, rahanahne siannussija - et tiedäkään, kuinka paljon sinua vihaan.



Mutta! Vaikka horisontissa ei kajastakaan enää uutta toivoa, retrovastaisku tarjoaa jedeille lukemattomasti paluumahdollisuuksia (oho, käytin kaikki nimivitsit näköjään kerralla) rakastamansa sarjan pariin. Eräs parhaista vaihtoehdoista on Rogue Squadron II: Rogue Leader, joka on yksi Gamecuben ehdottomista yksinoikeushelmistä ja jälleen yksi todiste siitä, että Kuubi kärsi edellisessä konsolisukupolvessa oikeusmurhan - näin vetävät launch titlet ovat kuulkaas vähissä. Rogue Leader sijoittuu sopivasti alkuperäisen leffatrilogian aikajanalle ja pitää sisällään kaikki avaintaistelut ensimmäisestä Kuolontähdestä Endorin myllyyn - plus muutamat kaanonin ulkopuoliset koiratappelut. Suihkimaan pääsee koko Kapinalaivaston leveydeltä ja innokkaimmat tahkoajat pääsevät päristelemään Millennium Falconilla sekä TIE-hävittäjillä. Ilmeisesti Factor 5:n tallissa on myös vihattu uutta trilogiaa palavalla innolla, sillä peliin mallinnettu Naboo Starfighter (jolla se nassikka pelasti Naboon ja pilasi meiltä lähes kaiken) on koko pelin surkein lentohärveli, jolla ei tee yhtään helvetin mitään. Hyvä.

Audiovisuaalisesti Rogue Leader on edelleen hämmentävän hieno - okei, Williamsin musat ja leffoista ripatut efektit nyt toimivat aina, mutta rkle, miten tyylikkäältä peli edelleen näyttää! Jos jättää matalatarkkuuksiset tekstuurit laskuista ja porisuttelee päälle Yodan Yoviaalistajaa, avaruustaistelu nappaa mukaansa helvetin sähäkästi. TIE-hävittäjät hajoavat kiitettävän monipuolisella tavalla, taistelu on värikästä ilotulitusta ja Tähtihävittäjät juuri sellaisia hirviömäisiä kolosseja kuin leffoissakin. Kun paketti kuorrutetaan valikkojen taustalla pyörivillä oikeilla leffapätkillä ja R2-D2:n vingahduksilla, nörtti on välittömästi kotonaan.



Peliteknisesti Rogue Leader on toimivaa jälkeä. Vaikka kyse onkin arcade-räiskinnästä, pelaajan pitää osata lentää. TIE-hävittäjiä on helvetin paljon ja ne surajavat ohi niin nopeasti, että liipasimilla toteutettava nopeuden säätö on pakko hallita. Kontrollit voisivat olla hieman joustavammat ja etenkin maataisteluissa hitaahko reagointi korjausliikkeisiin turhauttaa, mutta pääsääntöisesti ohjaus menee selkäpiihin äkkiä ja TIE-tappelu muuttuu teurastuksesta jännittäväksi kissa ja hiiri -leikiksi. Ohjaamosta fiilis on autenttisempi, mutta aluksen ulkopuolinen näkymä on ainoa vaihtoehto, jos ei halua toistuvasti tulla raaputetuksi irti Nebulon-B:n kyljestä. Tähän päälle kun nytkäistään miellyttävän vaihtelevat tehtävät, huolella tehdyt planeettalokaatiot ja avattavissa olevan bonussälän määrä, voisi käsillä olla täydellinen Star Wars -arcaderäiskintä. Ei ihan, mutta melkein.

Jo ensimmäinen Rogue Squadron sai minut PC-puolella vollottamaan verisiä kyyneleitä - se oli aivan jumalattoman vaikea. Tässä mielessä Rogue Leader on jalostettu versio edeltäjästään: se on aivan käsittämättömän, mahdottoman, jumalattoman kusipäisen hankala. Ei, kyse ei ole (kokonaan) siitä, että olisin huono ja kärsimätön pelaaja. Eikä kyse ole siitäkään, että peleissä ei saisi olla haastetta. Rogue Leader on vaikea epäreilulla tavalla. Homma selittyy parhaiten käymällä läpi se kenttä, johon oma etenemiseni tyssäsi.



Kothilikselle tippuu Star Destroyer, josta kapinallisten maajoukkojen täytyy noutaa informaatiota ennen kuin aluksen reaktorit räjähtävät. Ensiksi pelaajan pitää saattaa kuljetusalus X-Wingillä tiheässä TIE-parvessa tähtihävittäjän viereen, minkä jälkeen kuljetusalusta täytyy suojella AT-PT -lauman ja Imperiumin maajoukkojen hyökkäykseltä. Kun tämä on ohi, Tähtihävittäjästä ilmestyy neljä AT-AT:ta, jotka täytyy käydä kaapeloimassa nurin. Tämän jälkeen pelaajan täytyy samanaikaisesti pommittaa Star Destroyerin runko paskaksi, jotta maajoukot pääsevät sisään ja estää AT-PT:ta moukaroimasta kuljetusalusta päreiksi. Se, mitä sen jälkeen pitää tehdä, ei käynyt selville, koska valehtelematta 40 yrityskerrasta huolimatta en kyennyt läpäisemään tehtävää.

Kuulostaako tämä hupaisalta, elokuvien huolettomaan tunnelmaan istuvalta seikkailuviihteeltä vai hampaat irvessä suoritetulta epäreilulta multitaskaamiselta? Niinpä. Rogue Leaderilla on yksi selkeä ongelma: epäselvyys. Jokaisessa tehtävässä ilmestyy alkutavoitteen jälkeen lisätavoitteita, jotka ilmoitetaan TASAN KERRAN mumistussa radioviestissä ja sen jälkeen pelaaja on omillaan. Missä kohteet ovat, kauanko minulla on aikaa niiden tuhoamiseen, miten ne tuhotaan - koetapa selvittää itse, lättäperse. Homma karkaa loputtomasti toistetuksi yritykseksi ja erehdykseksi - ja koska minkäänlaisia checkpointeja ei ole, jokaisen tehtävän läpipeluuseen vaaditaan vähintään kymmenen kertaa. Yleensä kolmekymmentä.



Aikarajat ovat helvetin tiukkoja (eikä niitä näy HUD:ssa, tietenkään) ja pelaajan pitäisi periaatteessa olla kahdessa tai useammassa paikassa yhtäaikaa. Kaikkein käsittämättömintä on se, että pelaajan pitää VAIHTAA aluksiaan lennosta tehtävien aikana. Kothiliksen matsissakin ensin päristellään X-Wingillä, sitten hypätään kiiruusti Snowspeederin rattiin siimaamaan kävelijät, minkä jälkeen avataan Tähtihävittäjäsäilyke Y-Wingin pommeilla. MIKSI VITUSSA? Olin aina kuvitellut, että jättikävelijöiden kaataminen kaapeleilla oli Luken äkkioivallus kiperässä paikassa, mutta ilmeisesti kyse on Kapinaliiton normaalista doktriinista (ja puhtaasta idiotismista - mikä vika protonitorpedoissa on). Ja totaalisen ylimääräisenä vittuiluna joka ikinen kerta kuolon koittaessa pelaaja heitetään takaisin alkuvalikkoon valitsemaan sama tehtävä uudelleen. Ikään kuin peli haluaisi sanoa: "Sinähän olet luuseri, totta kai sinä menet takaisin valikkoon - pelaa paremmin niin sitä ei tarvitse tehdä, vellikulli".

Harvassa ovat ne pelit, jotka ovat kirvoittaneet yhtä paljon perkeleitä ja ohjaimenpaiskomista kuin Rogue Leader. Minun piti arvostella peli blogini ensimmäisten joukossa, mutta vuodenkaan tahkoamisen jälkeen en ole kyennyt selättämään Kothiliksen taistelua - enkä rehellisesti sanoen ole suuresti yrittänytkään hinkattuani samoja kohtia uudelleen ja uudelleen. Nyt arvostelua varten avasin huijauskoodeilla viimeiset kentät, mutta ne olivat kaikki yhtä nihilistisen hankalia. Prefsbelt IV:n (kuulostaa TV-shopin läskivyöltä) taistelussa en päässyt 20:n kerran jälkeen lentämään KOLMEN ensimmäisen tutkan ohitse - joka kerta kun yritin lentää matalalla, törmäsin maahan, minkä johdosta alukseni pompsahti 20 metriä ylemmäs ja suoraan tutkakeilaan. Mission failed, vuijjumalauta. Lentomatkani Kuolontähti II:n sisuksiin kesti jokaisella kerralla noin kaksitoista sekuntia, ennen kuin kymmenpäiset TIE Advanced -parvet pyyhkivät suojaamani Millennium Falconin taivaalta. Mistä helvetistä lähtien Millennium Falcon on edes tarvinnut hävittäjäsuojaa, häh?



Ymmärrän hyvin, että Kapinaliiton piloteilta vaaditaan paljon eikä leppoisa sunnuntailentely Hattaraplaneetan kiertoradalla olisi ollut kovin hääviä, mutta se ei ole pelin armottomuuden syy. Todennäköisesti Factor 5:n pojilla on mennyt kuset housuun hoksatessaan, että tulevalla konsolin julkaisunimikkeellä on mittaa vain kymmenen tehtävän verran ja hätäratkaisuna vaikeusaste on hilattu tappiin. Huoli oli turha ja ratkaisu typerä: Rogue Leader on muuten niin hiottu teos, että pelkästään näitä kymmentä tehtävää olisi voinut lennellä huvikseen pitkän, pitkän aikaa (niin kuin tein Rogue Squadron I:n alkupään kenttien kohdalla). Edes mahdollisuus valita helpompi vaikeusaste olisi jeesannut.

Noh, nillitykset sikseen. Katsoipa Rogue Leaderia sitten Star Wars -tuotteena, arcadelentelynä tai Gamecube-pelinä, se edustaa alansa huippua kaikissa kolmessa kategoriassa. Toteutus on ammattimaista, taistelu vänkää ja Tähtien sota -tunnelma korkeammalla kuin kolmessa uutuusleffassa yhteensä. Epäilemättä itsekin pelaan pelin loppuun vaikka väkisin - pelkästään sen vuoksi, etten suostu myöntämään itselleni, ettei minusta ole Kapinaliiton ässäpilotiksi.

Miksi tämä peli pitää omistaa:

Rogue Squadron II: Rogue Leader on nätti, vauhdikas ja tunnelmallinen Star Wars -lentoräiskintä, jonka loistavuutta mustaa ainoastaan järjettömän kova vaikeusaste ja muutamat typerät suunnittelukämmit. Gamecuben ja Star Wars -pelien ehdotonta kärkikastia.