Madworld

Fight and murder for the daily races
Going nowhere
Going nowhere

Madworld (Wii)

Tidi-diddi-di-di-di, on koittanut Nimmarin Nintendokuu! Syitä tähän on kaksi: blogini kaipaa vaihtelua. Plus sitten tämä:



Aloitan Nintendokuun haukkumalla Wiitä, joka on mahdollisesti surkein koskaan omistamani pelikonsoli (ottakaa tässä vaiheessa huomioon, että hyllystä löytyy Sega Saturn ja epäkunnossa oleva N-Gage...tai nyt valehtelen, kyseinen N-Gage löytyy pieninä palasina Ylivieskan ja Kalajoen väliseltä maantieltä - mutta pointti on se, että paskan kanssa on tullut soosatuksi). Pelkästään Madworldista kiinnostuneet hypätkööt muutaman kappaleen alemmas.

Vihaan Wiin ulkonäköä ja käytännöllisyyttä. Konsolin design muistuttaa pohjoiskorealaista, kirveellä muotoiltua leivänpaahdinta enkä koskaan tunnu oppivan, miten päin levyt pitäisi tunkea sisään. Liikeohjainsensorin asettelu littutöllön päälle käy taiteesta ja ellei härväkettä tällää Eri-Keeperillä kiinni monitoriin, tulee kyyryrymystä ja sensorin penkomisesta tv-tason takaa vakiourheilua joka kerta, kun yläkerran kanta-astuja hölkähtää sohvalta jääkaapille.



Konsolin suorituskykyä vihaan myös. New Super Mario Bros Wii olisi teräväpiirtona nätti kuin mikä, mutta 480p-reso yhdistettynä 32 tuuman teristöllöön tekee sahalaidoista hirmeitä, tekstuureista suttua ja grafiikasta yleisesti ottaen äärituhnuista mössöä. Epic Mickeyn kaltaisia pelejä on paha väittää rumiksi, mutta jumaliste, Nintendo voisi pik'hiljaa yrittää pysyä kehityksessä mukana eikä soveltaa omiaan (N64:n kasetit CD:n sijaan, Cuben pikku-DVD:t). Ja olisiko ihan ihka oikeasti ollut paljon vaadittu läsäyttää laatikkoon edes 10 gigan pikkukovo, ettei aikuisen ihmisen tarvitsisi himmailla Flash-muistin ja muistikorttien kanssa (kuten 10 vuotta sitten)?



Kaikkein eniten vihaan kontrolleja. Wiimote ja Nuntsa ovat 2000-luvun paskimmat ohjaimet, sitä ei käy kiistäminen. Kyllä, minäkin olin ihmetyksestä ymmyrkäisenä viitisen vuotta sitten, kun ekaa kertaa spörttäilin menemään tenniksen ja golfin parissa - vaan en ole enää. Vastaani ei ole tullut vielä yhtä ainutta Wii-peliä, jossa 1. Mote ja Nuntsa toimisivat loogisesti yhteistyössä 2. liikeohjaus olisi immersiivinen osa pelaamista, ei gimmick-vispausta 3. jossa liikeohjaus toimisi paremmin kuin tavallinen padittelu. Toivon syvästi ja hartaasti, ettei motion controlleja olisi koskaan keksitty.

Moni saattaa tässä vaiheessa ihmetellä, miksi ylipäätään menin poistamaan Wiin, koska edellä luettelemani asiat eivät ole kenellekään pelialaa seuraavalle millään tapaa yllättäviä. Syy on siinä, että arvostelujen ja käyttäjäkokemusten mukaan Wiille on tauhkan määrästä huolimatta paljon todellisia helmiä, joiden takia konsoli kannattaa omistaa. Tämä saattaa olla tottakin (esimerkiksi U R MR GAY on oikeasti todella helvetin tiukka peli), mutta silti on vielä todettava sen verran, että vihaan Wiin pelikirjaston kapeutta, keskivertoisuutta ja julmia hintoja. Kimppapelipaskaa, erilaisia halvalla tehtyjä kasuaalinkusetusvispaamisia ja daungreidattuja isoja pelejä kyllä piisaa, mutta ne aidot huippupelit ovat vähissä ja perkeleen kalliita. Kuvaavaa on, että Oulun Gamestopissa Super Mario Galaxy ei irtoa käytettynäkään alta 45 euron. Näin ollen ei ole ihme, että Madworld kelpasi kuuden euron hintaan varsin kevyesti.



Nintendoa pidetään edelleen lastenpelifirmana eikä tästä oikein voi syyttää muuta kuin lafkaa itseään. Wiin pelitarjonta on ollut erittäin perhe- ja lapsiystävällistä eikä ihme, sillä kasuaali-idiooteillehan konsolikin alunperin myytiin. Aina välillä Nintendo pyrkii nostamaan profiiliaan harkkorepalttumiesten keskuudessa - Ressu nelosen hankkiminen Nintendon yksinoikeudeksi toimikoon hyvänä esimerkkinä. Niinpä ei olekaan ihme, että Segan julkaisema Madworld otettiin Wii-piireissä niin ilahtuneesti vastaan: jumaleissön, ultraväkivaltaa ja Mote-ohjattua ihmisten moottorisahaamista! Madworldin esiintulo Konsolikoulussa muistuttaa kuitenkin momenttia, jolloin luokan kiltein oppilas saapuu liitutaululle ratkaisemaan laskutehtävää ja alkaa yhtäkkisesti pierrä veristä ripulia muiden oppilaiden päälle. Ilman minkäänlaista statementia. Heiluttaen samalla käsiään kuin pakko-oireinen.



Erilaisten rikollissyndikaattien / hallitusten (usein myös sama asia) järjestämät tappoturnaukset pompsahtavat esille viihdeteollisuudessa silloin, kun halutaan kritisoida säälimättömän yhteiskunnan jatkuvasti käynnissä olevia pudotuspelejä (Battle Royale) tai esitellä katsojalle mahdollisimman brutaalia mäiskettä vailla mitään järkevää syytä (The Club). Madworld tipahtaa selkeästi jälkimmäiseen kategoriaan: osa kaupungista on vallattu tappoturnausta varten, alueelle lähetetään undercover-hommissa isoleukainen tappokone Jack, jonka pitää selvittää turnauksen mysteeri agentille joka höpisee korvanapissa, jada jada blää blää blää mölö. Peli on käsikirjoitettu hävettävän huonosti ja ääninäytelty päin persettä - aivan sama onko kökköys tarkoituksellista campia vai ei, kun se kuulostaa paskalta. Jatkuva gangsta-rapin luukuttaminen ei sekään istu peliin, ei sitten yhtään. Jos pelaajaa halutaan lietsoa jatkuvaan tappovimmaan, olisi soundtrackiin kannattanut varata Ilkka Jääskeläistä.

Visuaalisesti Madworld on hirveä. Idea Sin Citysta pöllitystä rajukontrastisesta mustavalkomaailmasta on varmasti vakuuttanut bisnesportaan pysäytyskuvissa, mutta hyvä helvetti, onko kukaan oikeasti kokeillut peliä liikkeessä ennen sen pakkaamista ja lähettämistä pelikauppoihin? Madworld on grafiikkansa vuoksi viittä vaille pelikelvoton, sekava läjä höyryävää lokinpaskaa. Kentistä on todella vaikea päätellä minkäänlaisia etenemissuuntia, kun kaikki näyttää yhtäläiseltä mustavalkoviidakolta. Etenkin HARMAIDEN terveyspakettien bongaaminen maastosta on aina yhtä ilahduttavaa puuhaa. Väsyneenä, darraisena tai pimeässä huoneessa - puhumattakaan kaikkien yhdistelmästä - Madworld alkaa raastaa silmiä juustohöylällä viiden minuutin session jälkeen. Ja miksi Agentti XIII näyttää nauraessaan Timo Soinilta?



Madworldin pelimekaniikka pistää epäilemään, että koodarit ovat koostuneet lobotomiapotilaista ja ADHD-tapauksista. Periaatteessa päällä on koko ajan kauhea meno, kun juontajat pölöttävät päättömyyksiä, ghettopojat puhelaulavat gäppäämisen hurmiosta, moottorisaha surajaa, ruutu täyttyy veriroiskeista ja vieressä kymmenen steroidihirmua odottaa myllyvuoroaan. Samaan aikaan Madworld on kuitenkin hämmentävän tylsä: suurin osa peliajasta kuluu loputtomasti vastaan hönkiviä peruspahiksia teilaten, jotta pistepotti kasvaisi tarpeeksi suureksi bonuskierrosten ja bossimatsien avaamiseen. Mikään ei kannusta etenemään, mikään ei kannusta tappamaan.

Kontrollit ovat - yllätys yllätys - perseestä. Jackin ohjailu käy perussujuvasti Nuntsan tatilla, mutta kaikki muu aiheuttaa kiroilua ja hampaidenkiristelyä. Jokainen tappoliike lyöntiä lukuunottamatta vaatii jonkinmoista Moten tahi Nuntsan vispaamista, pyörittelyä ja punttihurvelointia - enkä voi perkele soikoon sietää sitä. Etenkin, kun vihollisia tulee vastaan kerralla enemmän, homma karkaa niin armottomaksi sähläämiseksi, että rajanveto pelaamisen ja sattumanvaraisen vispaamisen välillä on äärimmäisen vaikeaa. Ja kun tähän grafiikan jo ennestään sotkemaan kakofoniaan lisätään Wii-pelien perusongelma eli kameratatin puuttuminen, täytyy pelaajan käydä hakemassa vähän matkan päästä vauhtia ja kääntyä jälleen kohti vihollisiaan. Tällaista innovatiivisuutta vuodelta 2009.



Muutoin kaikki on äärimmäisen helppoa - viholliset eivät tee juuri mitään, oma terveys ei tipahda juuri lainkaan ja bossimatsit ovat tylsää jyystämistä. Pelin käynnistämisestä asti minulla oli sellainen olo, että tässä on täydellinen peli niille, jotka haluavat teurastaa vammaisia mahdollisimman verisesti. Ja ovat itsekin hienomotorisesti kehittymättömiä, lyhytpinnaisia henkisiä kakaroita. Madworldin koukku nimittäin on järjetön, sarjakuvamaisesti ylilyöty väkivaltaisuus. Heti kättelyssä opin, että komeimman pistesaldon saa siten, kun lopsauttaa vihulaiselle ensin autonrenkaan käsiä pitelemään, mäsäyttää liikennemerkin kaulasta läpi ja tämän jälkeen antaa kaiffarille kasvojenkuorinnan ohikiitävän metrojunan ulkoseinään. Lopetusliikkeissä revitään irti sydämiä, pätkitään selkärankoja ja tehdään suoliavannepussiavanteita moottorisahalla.

Loppubossin tykittäminen reukuilla niin kauan, että kaverista on jäljellä vain luuranko, oli kieltämättä hilpeä hetki, mutta veri-iloittelu kyllästyttää äkkiä. Segan tallissa on epäilemättä tiirattu tanko kovana God of Waria (taistelu muistuttaa Kratostappelua yllättävän paljon), mutta ymmärtämättä on jäänyt, että Sodanjumalassa roiskinta on vain aivomassakuorrutus muutoin makoisan väkivaltakakun päällä. Ehkä Madworld on erilaisille ihmisille: vihulaisen hakkaaminen piikkiseinään hoidetaan niin tutunoloisella ranneliikkeellä, että jonkinlaista asiakaskartoitusta kouluammuskelijafoorumeilla on epäilemättä tehty.



Madworldin synti on siinä, että mikään elementti ei tue toistaan. Puuduttava mättäminen voisi olla hauskaa, jos grafiikka olisi hyvää ja kontrollit napakat. Grafiikan voisi sietää, jos juonessa olisi tolkkua ja pelimekaniikassa vaihtelua. Ja niin edelleen. Madworld on tyylitön, mauton, ruma ja hankalasti ohjautuva väkivaltaooppera lastenmielisille gorehoundeille.

Miksi tämä peli pitää omistaa:

Pelatessani Madworldia aloin mielessäni suunnitella pelimuseon rakentamista - ja kuinka helvetin viihdyttävä on sellainen peli, jota pelatessaan haaveilee museoista?