The Club

League of Extraordnance Gentlemen

The Club (Xbox360)

Bad Company 2:n arvostelussa tulin maininneeksi, että rakas blogistinne ja lampaanhellijänne on hurahtanut monen muun sääliön lailla achievement-jahtiin. Metsästäjä-keräilijän jälkimmäiseen superviettiin iskevä gamerscoren kasvattaminen on jostain syystä alkanut kiinnostaa, mutta täysin varauksettomasti ilmiöön en suhtaudu. Joistakin peleistä achievementit pitäisi jättää kokonaan pois - Alan Waken kerättävät kahvitermokset istuvat tarinavetoiseen kauhutunnelmaan yhtä sulavasti kuin Free Joseph Fritzl -paitaa pitävä isä vanhempainiltaan. Pelin läpiraiskuu hampaat irvessä viikkotolkulla sadan prosentin saavuttamiseksi ja huonojen pelien takominen pistepotin kasvattamiseksi ovat täysin älyvapaata, pakkomielteistä työpelaamista vailla hauskuuden hiventä.



Mutta oikein (eli minun tavallani) suhtautumalla achievementeista ja trophyista saa addiktiota aiheuttavan lisämausteen peliharrastukseen. Nintendo-sukupolven kasvattina koen useat nykypelit haasteettomina velttokulleina, joita ei ole niinkään tarkoitus voittaa vaan myötäelää. Achievementit tarjoavat miellyttäviä sivuhaasteita, joilla pelielämystä voi sopivasti kiperöittää. Mirror's Edge muuttuu aivan toiseksi peliksi, kun ottaa Pacifist -haasteen tosissaan (eli kieltäytyy käyttämästä tuliaseita vihollisiin). GTA4:n valtavaan hiekkalaatikkomaailmaan saa mukavaa juonitaukotekemistä, kun yrittää pörrätä kaikkien siltojen alta helikopterilla. Live Arcaden pistejahtiin perustuviin reaktiorykäyksiin tulee heti mielekkyyttä, kun korkean pistemäärän saavuttamisen jälkeen pelaaja palkitaan sielua sykähdyttävällä kilahduksella. Half-Life 2 Episode kakkosen achievement, joka lunastetaan sen jälkeen, kun on koko pelin ajan kantanut mukanaan pientä puutarhatonttua, tuntuu Valvelle tyypillisen huumorin takia elimelliseltä osalta itse peliä.

Parhaimmillaan achievementit haastavat pelaajan tutkimaan, kokeilemaan ja pelaamaan tavoilla, joita ei olisi koskaan tullut itse ajatelleeksi. Tämänkertainen arvostelupeli, The Club, ei olisi koskaan iskenyt samalla tavalla ilman achievementeja. Trophykulttuurin merkitystä ei siis sovi vähätellä (yleensä niin tekevät vain ne pelaajat, joiden gamerscore roikkuu tasaisesti alle 3000:n tuntumassa ja jotka väittävät joskus nähneensä naisen nännin).



The Clubin idea on läpijapanilaisen järjetön ja tyylitön (tyylin omaksuminen on lähes hämmästyttävää kun otetaan huomioon, että pelinstudio on kotoisin Liverpoolista). Kahdeksan globaalisti valittua pyssysankaria osallistuu Sihteerin ylläpitämän Klubin tappoturnauksiin, joissa päämääränä on lahdata geneeristä vihollismassaa mahdollisimman tyylikkäästi ja nopeasti. Posketon väkivaltaviihde on harvinaisen hävyttömällä tavalla ylilyötyä: en olisi koskaan arvannut kuulevani pelin kehuvan tappamistani termillä "Headshot Heaven". Kokonaisuus kuorrutetaan karikatyyrimaisilla pelihahmoilla (ehdoton lempparini on venäläistä bear-kulttuuria esittelevä venakkojääkaappi Dragov) ja bassovoittoisen äänen kajauttelemilla "MULTI EXPLOSION KILL" ja "CRACK SHOT" -huudoilla. Unreal Tournamentin kaltaisten urheilushoottereiden parissa varttuneet ovat välittömästi kotonaan ja perverssi virne pysyy kasvoilla koko pelämyksen ajan.

Clubin pelimekaniikka on simppeli ja toimiva: jokaisesta taposta pelaaja palkitaan pisteillä ja suurimman pistemäärän saavuttanut voittaa. Peräkkäiset tapot nostavat kombokerrointa, joten huippupisteisiin pääsemiseksi täytyy pysyä jatkuvasti liikkeessä ja listiä pahiksia tasaiseen tahtiin. Touhua varioidaan viidellä eri pelimuodolla. Sprintissä kuljetaan kentän alusta loppuun listien vihollisia omaan tahtiin. Siegessä ja survivessa pelaajan täytyy selviytyä pienellä alueella aikarajan määräämien minuuttien verran päälle hyökyvää vihollismassaa vastaan. Bizarre Creationsin kaahauspelihistoria tulee esiin kahdessa kellomatsissa, jossa toisessa juostaan kierroksia sekä kerätään tapoista lisää aikaa ja toisessa puolestaan yritetään ehtiä maaliin ennen aikalaskurin tipahtamista nollaan. Kaikki pelimuodot ovat hyvin suunniteltuja ja tyyliltään riittävän vaihtelevia.



Aluksi Club tuntuu apinamaisen helpolta, mutta kun hoksaa, ettei tarkoituksena ole räiskintäpeleille tyypillinen selviäminen käsikirjoituksen ristitulessa, vaan urheilupelimäinen huipputulokseen pyrkiminen, homma alkaa maistua. Clubin tulitaisteluissa ei liimauduta suojiin eikä odotella skriptien käyntiinnytkähdystä - homman nimi on höyrypäinen kaasu pohjassa paahtaminen ja silmitön räiskiminen. Herranjumala, kuinka pitkä aika siitä on, kun räiskintäpeli on tuntunut näin paljon räiskintäpeliltä. Kun energiapalkki nollilla sprinttaa kohti kentän päätepistettä ja saa viime sekunnilla tiputetuksi selkäydinreaktiolla viimeisen vihulaisen, adrenaliinin suhistessa korvissa hoksaa puristavansa ohjainta harvinaisen lujaa (ja toisella kädellä omaa ilotikkua).

Peliin on laadittu ilahduttavasti sisältöä, sillä murhataitojaan pääsee hiomaan kahdeksassa turnauksessa, jotka koostuvat keskimäärin kuudesta erilaisesta osakilpailusta. Bonuksena kenttien uudelleenpeluuarvo on yllättävän hyvä - ajopelivertaus on jälleen paikallaan, sillä samaa karttaa hioo mielellään paremman pistetuloksen saavuttamiseksi. Achievementeista saa rutkasti lisähupia - etenkin "selvitä kenttä maksimaalisella kombokertoimella" vaati niin järjettömästi hieromista, että homman viimein naulautuessa tuuletin kuin juustonaksun sieraimestaan löytänyt kehitysvammainen. Harva peli aikoihin on onnistunut puskemaan minusta irti samanlaisia onnistumisen primitiivireaktioita kuin The Club.



Muutama rutinan aihe löytyy. Pelihahmojen kontrollit menettelevät, mutta mistään sulavasta sukkuloinnista ei sovi puhua. On harvinaisen vittumaista, että suurin osa vihollisen osumista on silkkoja vapareita, kun tehotappaja ei viitsi kuluttaa turhaa energiaa kääntymiseen (180 asteen pikakäännös jeesaa vähän, mutta ainoastaan niitä kusipäitä vastaan, jotka ovat suoraan selän takana). Kaikissa kentissä on muutamia raivostuttavan pimeitä spotteja, joihin pesiytyneistä vihollisista ensimmäinen havainto on välähtävä suuliekki.

Ylipäätäänkin ympäristöt ovat harmittavan geneerisiä tehdashalleja ja rauniotaloja - ylivedetty mentaliteetti olisi antanut mahdollisuuksia paljon kovempaan irrotteluun, mutta onneksi kentät ovat sentään hyvin suunniteltuja. Sama pätee vihollisiin. Vaikka pelin tappajat on tyylitelty herkullisen ääliömäisesti, vastaan pukkaa hyvin tasapaksua vihukaanonia (hauskana yksityiskohtana niiden puhuma kieli sentään muuttuu kohdemaan mukaan). Club tasapainoilee turhaan realismin ja väkivaltafantasian välissä: kun näin järjettömälle tielle on lähdetty, homma olisi pitänyt viedä asenteella loppuun saakka. Viimeisen kentän kohdalla vaikeusastetta on kohotettu irrationaalisen kovaksi antamalla joka toisen vihollisen käteen automaattihaulikko - kolmen vihollisen ristituleen joutuminen tietää aina varmaa kuolemaa.



Selkäydinreaktioihin perustuvaa ajanvietepelaamista tehdään harvemmin näin isolla budjetilla ja levylle asti, joten kaltaiseni arcade- ja räiskintäfriikin on syytä olla tyytyväinen. The Club on kaukana syvällisestä elämyksestä ja tunnin pelaamisen jälkeen alkaa usein tympiä, mutta välipalana isompien eeposten välillä Kerho viihdyttää kuin hormonihuumattujen hirvien homo-orgiat.

Miksi tämä peli pitää omistaa:

Leffamaisten elämysräiskintöjen ja suojiinliimautumisen seassa The Club on virkistävä verikylpy. Ei mikään Kuolleiden runoilijoiden seura, mutta kaikessa hektisyydessään, älyvapaudessaan ja vauhdikkuudessaan vastustamaton tapaus. Modernin arcaden merkkitapauksia.