Nimmari Pelaa

Samista miestä, ”sarvesta” härkää

Serious Sam: Second Encounter (PC)

Silläkin uhalla, että blogini jo nykyisellään vähäinen lukijajoukko pienenee entisestään, haluan kertoa teille unesta, jonka näin vähän aikaa sitten. Seisoin laaksossa suurella viheriöivällä ruohokentällä . Ympäröivät vuoret hehkuivat sinisävyisenä, rinteiden juurella seisoi hiljaisen arvokkaina mayatemppeleitä – ikuisia monumentteja, jotka ovat todistaneet suuren kulttuurin nousun ja tuhon. Jostain kaukaisuudesta alkoi kantautua töminää ja mylvintää. Siristin silmiäni ja tuijotin horisonttiin. Jotain oli tulossa, vauhdilla ja suoraan kohti. Härkiä, isoja, vahvoja, maskuliinisia härkiä – kymmenkunta isoa eläinurosta laukkaamassa suoraan minua kohti.

Häkellys ja himo täyttivät aivoni sähköshokilla, jonka aiheuttama lataus tuntui kantapohjissa saakka. Nostin moottorisahan rintakehäni tasolle ja painoin kaasua. Repeytyvää lihaa, isojen eläinten aggressiivista mölähtelyä, raivoavaa erektiota – suoranaista hurmiota. Hetkeä myöhemmin olin yksin kymmenen maassa makaavan eläimenruhon kanssa. Kymmeniä aukkoja, osa luomakunnan muovaamia, osa voimatyökalun rosoiseksi repimiä. Tässä vaiheessa tajuntani sumeni ekstaattiseen sumuun ja havahduin sohvalta housunetumus tahmeana.

Paitsi ettei se ollut unta. Istuin sohvalla läppäri sylissäni ja kuulin äänen korvissani: ”Mitä vittua sinä haaveilet, niitä vain tulee ja tulee”. Tajusin hetken mietittyäni, ettei ääni puhukaan orgasmeista ja ympäristöä tutkailtuani huomasin, että tuopillinen meskaliinia ja paketillinen nessuja on kadonnut jäljettömiin.

Mr. Hands Appreciation Club –kerhon Oulun kokouksessa tapaamani mies nimeltä Awe (joka on koiranomistaja, mutta ei ilmeisesti ”omista” koiraansa koskaan, mikä on suoraselkäisen miehen merkki: erään tullissa tapahtuneen välilihanrouskutteluonnettomuuden jälkeen en ole suoranaisesti arvostanut caniineihin sekaantumista – enkä enää koskaan kiinnitä khatnippua niiteillä kiveksiini) ehdotti minulle, että meidän pitäisi joskus tehdä jotain yhdessä. Koska Äimäraution Ravikeskuksen turvakamerat sijoiteltiin juuri uudelleen ja niiden katvekartoitus vie aikaa, päätimme pelata Serious Sam: Second Encounterin läpi co-oppina. Ja hylkeen häpyhuuli vieköön, millainen elämys matka Maya-valtakunnasta Mesopotamian kautta keskiaikaiseen Eurooppaan olikaan. SSSE on kaukana täydellisestä pelistä, mutta stressinpoistajana sille vetää vertoja vain manganörttien heittely parvekkeelta.

Kuten jo aikaisemmassa Jedi Knight –arvostelussani totesin, nykyajan räiskintäpelit ovat vesiripulia. Vielä ennen 2000-luvun vaihdetta räiskintäpuusta saattoi erottaa kolme selkeää päähaaraa: realistiset sotilasräiskinnät (Rainbow Six-sarja), kummitusjunaräiskinnät (Half-Life) ja selkäydintason räiskinnät (Quake 2) – joskin viimeksi mainitun idioottiräiskinnän genre oli kovaa vauhtia kuihtumassa (ja jalostumassa Unreal Tournamentien moninpelipelleilyksi). Mitä pidemmälle uusi vuosituhat on edennyt, sitä näkyvämpää on geeniperimän köyhtyminen. Nykyisin on olemassa enää yksihaarainen räiskintäpelipuu, jossa kaikki kolme genreä on jalostettu yhdeksi epätyydyttäväksi möhkäleeksi. Kaikissa peleissä on realistisesti toimivat aseet (vaikka ne olisivat scifirynnäreitä, ne pitää silti ladata), kaikkien FPS:ien tapahtumat skriptataan puhki ja ammuskelu perustuu selkäydintason reaktioihin, ei taktiseen toimintaan (itsensä liimaaminen muureihin Eri-Keeperillä ei ole taktiikkaa vaan suojautumista). Jos kolme herkullista ruokalajia tunkee tehosekoittimeen, ei tuloksena ole superruoka vaan harmaata paskavelliä, joka ei suoranaisesti miellytä ketään. Mutta pakkohan jotain on syödä, jottei kuole nälkään.

Jatkuvan smegmapirtelön nauttimisen seassa Serious Samin kaltainen dallaspulla pistää väkisin suun messingille kuin vielä elossa olevan mäyrän löytäminen vaijeriansasta. Se kertoo jotain räiskintäpeligenrestä, kun kahdeksan vuotta vanha kroatialainen veren ja visvan sekainen lemahdus tuntuu raikkaalta tuulenpuuskalta. Serious Samin magiikka ei rakennu ”monimutkaisen” ”juonen” seuraamiseen, realismin kanssa flirttailuun tai monimutkaisiin fysiikkapuzzleihin – mies, kahmalollinen päättömiä käsitykkejä ja loputtomat laumat vaihtelevia hirviöitä on kaikki, mitä eeppiseen räiskintäpelielämykseen vaaditaan. Nimimerkille ”Vaadin draamaa peleihin kuten MW2:ssa oli” totean että paras osa sinusta todennäköisesti valui aikanaan vanhempiesi lakanoille. Kaikkien pelien ei tarvitse olla tuntikausia kestäviä immersiivisiä elämyksiä, vaan välillä pelaajan mieli kaipaa lyhyitä adrenaliinirykäyksiä, joiden jälkeen mieli on tasainen kuin Keira Knightleyn rintamus.

SSSE:n pelimekaniikka on niin simppeli, että sitä ei voi olla rakastamatta: pelaaja tiputetaan massiivisen kokoisten aseiden kera suuriin ulkotiloihin, joissa vihollisia hyökyy päälle loputtomina aaltoina. Välillä hiimaillaan klaustrofobisissa sisätiloissa, jotka nekin ovat kattoa myöten täynnä kiljuvia vihollisperkeleitä. Vihollisia on paljon paitsi määrällisesti, myös laadullisesti. Identtisesti käyttäytyvien vammaisterroristien sijaan pelaajan naamalle roiskitaan tangaperseisiä harpyijoita, Fazerin vihreitä kuulia sinkoavia demoneita, kurpitsapäisiä moottorisahamurhaajia ja niitä ihanan kiimaisia sonneja, muutaman mainitakseni. Muistettavin örmy on riveittäin kohti rynnivä päätön kamikazesotilas, jonka katkaistusta kurkusta tulviva karjunta jää soimaan päähän pitkäksi aikaa. Loppupään kentissä vihollismäärät kasvavat satoihin vulvanaamoihin, mitä voi kuvata rehellisesti vain yhdellä lauseella: jumaliste, minullahan seisoo.

Värikäs viholliskaanoni on räiskintäpelien sivuroolien täyttäjä ja sen vaikutus suolioopperaan lähentelee nollaa, elleivät pääosanesittäjät, aseet, hoida omaa tonttiaan. Siinä missä nykypeleissä aseistus on lähinnä erilaisia skinejä identtisesti toimiviin konetuliaseisiin, SSSE:n kyykytysvälinevalikoima tarjoaa läjän toinen toistaan tyydyttävämpiä teurastustyökaluja. Perinteisten miulikoiden, snipugifrujen ja liekinviskojien lisäksi mörköjä lanataan Star Wars-henkisellä lasertykillä, minigunilla ja sarjatulisingolla. Kaikkein kipein pernanirrotusvärkki on merirosvokanuuna, jonka vierivät ammukset tekevät järjetöntä hävökkiä kohti rynnäköivissä vihollisarmadoissa.

Yksiselitteisesti parasta Serious Samissa on se, että se on hauska. Ei sofistikoituneen älykkäästi tai edes oivaltavasti , mutta vitut siitä, kunhan pelaaja viihtyy. Jatkuvasti eteentulevat tilanteet, joissa ryökäleitä vain tulee ja tulee, aiheuttavat spontaania virnuilua, ”ei saatana”-hokemista ja keskijalan ankaraa jököttämistä. Koska peli ei ota itseään vakavasti, siinä voi tapahtua mitä tahansa: valtavalta jääkentältä, jossa yksi askel aiheuttaa useiden metrien liukumisen, siirrytään vaivattomasti Joulumaahan, jossa niitetään vittupääprikaatia nurin Kulkusten (rrrrröh) rokkiversion tahdissa. Näin voidaan tehdä, koska peli ei aseta itselleen realismivaatimuksia (jotka kuitenkin sallivat puoliksi poisammutun pään ihmeparantumisen kymmenen sekunnin syvähengityksen myötä).

Serious Sam varastaa muilta peleiltä armotta, mutta kunnioittavasti: päähenkilö on murahtelua ja nimeä myöten Duke Nukemin sikafarmilla kasvatettu veljenpoika. Doomista otetaan moottorisaha ja pinkkidemonit, Quakesta puolestaan pomppivia ammuksia syytävä kranaatinheitin. Pelin grafiikka on kestänyt aikaa suhteellisen mukavasti: asemodelit toki muistuttavat aaltopellistä ja karamelliväreillä värjätystä sianpaskasta kasattuja jättiläisten tekokulleja, mutta pelimoottorin kyky hallita uskomattoman laajoja ulkokenttiä ja päättömiä vihollismääriä on temppu, johon yksikään nykypeli ei pysty.

Samilla on toki omat ongelmansa, mutta ne ovat pikkutekijöitä pelin massiivisen nautinnollisuuden kanssa. Aseiden noukkiminen valikosta on kömpelöä sekä hiiren rullalla että näppäimistöllä – tilanne muistuttaa jokaisen eläinystävän painajaista, jossa loppuviimeistelyyn suunnitellun sirkkelin sijaan käteen ilmestyykin perseenlevitin – kämmäilyn ansiosta viimeisillä voimillaan taisteleva sorkkaeläin ehtii potkaista kelekset kurkunpäähän. Verkkopelissä ilmeni lukuisia bugeja, joista kakkospelaajan jäätyminen heti peliin liityttäessä on ärsyttävimmästä päästä. Hyppiminen ja muutamat kikkakohdat käyvät hermoille, mutta niitä on pelissä onneksi helvetin vähän. Osumien ja kuolintapojen animointi on monotonista, mutta ennemmin otan kolmekymmentä yhdellä tavalla kuolevaa vihollista kuin yhden 30:lla eri tavalla kuolevan vihollisen (Nykyräiskintäpelin standardi on n. 15 vihollista, jotka kuolevat kahdella tavalla – päälaukauksella tai ilman. Hienoa että peliala kehittyy jatkuvasti.).

Parhaimmillaan SSSE co-op-moodissa: vihollismäärä lisääntyy roimasti ja idioottiviihteeseen luureissa mölyävä kanssapelaaja istuu kuin sidottu Tero Vaara tiheään käytetyn rataosuuden kiskoille. Yhteistoiminta on älykkäästi tehty: se ei ole pakollista, mutta toiminta helpottuu kummasti toisen pelaajan tiputellessa isoja mörssäreitä kiikaritähtäimellä, toisen lanatessa pienempiä massavihuja Tommygunilla. Vielä kun varaa käden ulottuville Kartanon tallin sperunalastuja, Karhu-olutta ja korillisen kutisukkia, parempaa tapaa (delfinaarion ollessa suljettuna mystisen eläinten peräaukon verenvuotoa aiheuttavan sairauden vuoksi) viikonlopun viettämiseen ei ole olemassa.

PC:n monimutkaista verkkotekniikkaa ymmärtämättömillä, äidin silkkikullisilla konsolinyyvilläkään ei ole tekosyitä vaiheiluun, sillä pelin First Encounterin HD-versio on ladattavissa Xbox Livestä. Second Encounterin on luvattu ilmestyvän kesäkuun 2010 aikana.

Miksi tämä peli pitää omistaa:

Toisin kuin maitokannumuseot, Serious Sam: Second Encounter on pala historiaa, joka viihdyttää, naurattaa sekä purkaa paineita ylä- ja alapäästä (tokihan voitte käydä runkkimassa niihin pääläreihin, mutta silti, eri asia). Selkäydinräiskinnän virstanpylväs, joka näyttää jokaisella osa-alueellaan, miten upeaan suuntaan idiootti-FPS:t olisivat voineet kehittyä ilman nykytrendin mukaista paskanharmaata mukarealismivalkovuotoa. Tämän mittakaavan teurastusorgioita ei ole nähty ennen eikä jälkeen.