Helvetin huvipuisto

Rollercoaster Tycoon 2 (PC)


Lukuisten sontapelien, etenkin Call of Dutyjen, arvosteluputki sai minut vihaamaan maailmaa niin paljon, että päätin jättää vellipaskalta aamuisin tuoksuvan asuinkaupunkini muutamaksi päiväksi ja siirtyä maaseudun rauhaan. Päätöstä vauhditti myös poliisin päällä oleva haku, joka tosin ei ole minun syyni. Limingan tienoilla sijaitseva kotieläinpuisto mainostaa valheellisesti. Jos kyseessä kerran on petting zoo, miksei siellä hyväksytä heavy pettingiä? Koska vedet ovat Perämeren (röh) rannikolla jo sulat, en voinut rentoutua mieliharrastukseni (hylkeenpoikasten yliajaminen varastetulla moottorikelkalla) parissa. Näpertelypeli, siinäpä vasta oiva keino mielen tasaamiseen! Nyt, vapinan alkaessa hiljalleen tasaantua ja kesämökin kivijalan vielä savutessa, on pakko myöntää oma virhearvio.

Kaikki rakastavat huvipuistoja ja elleivät rakasta, heidät voidaan upottaa sementtitossut jalassa lähimpään satama-altaaseen, mielellään niin matalaan kohtaan että pikkulapset voivat heitellä mätäneviä ruumiita kivillä ja pulloilla. Omassa lapsuudessani Pohjanmaan perähikiällä huvipuisto tarkoitti sitä, että kerran vuodessa kaupunkiin saapui maailman kusisin ja puolivillaisin tivoli. Siellä saksanturkkilaiset työntekijät tuijottelivat 14-vuotiaita tyttöjä housunetumus jäykkänä, kaikki tivolivieraat olivat räkäkännissä ja muutenkin meininki oli hyvin nautittavaa.

Lapsuuden parhaita aikoja olivat kuitenkin ottoisän kesälomat – me kaikki kahdeksan lasta tiesimme, että kolmen viikon ryyppäämisen ja pieksämisen jälkeen äijälle tulisi viimein paha mieli ja pääsisimme retkelle oikeaan huvipuistoon. Erityisesti rakastan Linnanmäen Space Shotia, sillä 60 metristä asvalttiin iskeytyvän tapajuopon päästämä lässähdys on ääni, jonka kuulee elämässään vain kerran. Ne turvavyöt laitteessa nimittäin avautuvat helposti ja sitä mieltä oli tutkintalautakuntakin. Onneksi.



Niinpä ei ole ihme, että olen paitsi housuunkuseva psykoosipotilas, jolle sosiaaliset kontaktit ovat yhtä helppoja kuin yli kahden puulajin tunnistaminen helsinkiläisille, myös suuresti huvipuistopelien pelaamisesta nauttiva ihminen. En tajunnut Theme Parkin sisällöstä puoliakaan sitä kahdeksanvuotiaana jauhaessani, mutta se ei huolettanut: kivetykset värjäytyivät oksennuslammikoista (eritehuumori oli Bullfrogin tavaramerkki, kiitos siitä), vuoristorataan sai rakennetuksi luupin ja CD-version renderoiduissa välivideoissa pääsi jopa laitteiden kyytiin!

Rollercoaster Tycoon ei ollut enää yhtä maaginen elämys, mutta pikkutarkka näpertely, äärimmäisen monipuoliset vuoristoratojen rakentelumahdollisuudet ja kiireetön säätäminen pitivät otteessaan yhtä kaikki. Ja koska näpräilypelien jatko-osien huoneentauluna on ”älä koske mihinkään mutta lisää sälää”, ajattelin loogisesti Rollercoaster Tycoon 2:n sopivan kiireettömään kesämökkipelailuun kuin iskuporakoneen BB-Nikon kusireikään.

Kuten peleissäni nykyään aina, alku oli kovin lupaava. Isometrinen grafiikka ei juhli efekteillä, mutta on ehdottoman skarppia ja pikku-ukot on animoitu pieteetillä. Yksityiskohtien määrä viehättää: pahoinvoiva puistovierailija pyörii ympäriinsä oksennus poskipusseissa ja lammessa kelluvat sorsat kaakattavat, kun niitä tökkää kursorilla (olisiko tähän voinut rakentaa GTA:n Hot coffee -tyylisen alipelin?). Elävä äänimaailma paikkailee hienosti grafiikan jättämiä aukkoja ja etenkin vieraiden ihastunut naureskelu itse suunnittelemastani vuoristoradasta poistuessaan tuo hyvän mielen. Erilaisia laitteita, myyntikojuja, maisemointielementtejä ja muita härväkkeitä tuntuu olevan loputtomasti ja KAIKKEA voi säätää – kieputtimien väriä, siivoojien vastuualuetta, hattaran hintaa, jopa yksittäisten työntekijöiden ja laitteiden nimiä (mekaanikko Voitto Mälli korjaamassa TersunRytistintä naurattaa joka kerta).

Peliä RC2:ssa on vain yhden voittotavoitteen per tehtävä verran, mutta niin on hyvä: näpertelyä tehdään näpertelyn vuoksi. Paitsi että RC2:ssa näperrellään kiire perseessä, hitsaushanskat kädessä ja silmäsuoni uhkaavasti sykkien. Jos nämä rauhoittavat eivät ala potkia, huomisaamuna BirdLife Suomen toimistoon singahtaa ääninauha ”Bensalla sytytetyn varispoikueen ääntelyä, osa yksi”.

Ensimmäinen tyrmistyksen aihe on pelin rakenne ja kampanjan totaalinen puuttuminen. Eihän näpertelypeleissä kampanja yleensä ole kuin sarja lineaarisia, peräkkäinnidottuja skenaarioita, mutta silti jatkuvuuden tunne on tärkeä, jos haluan illuusion uranluonnista sikakapitalistisena huvipuistomogulina. RC2 heittää pelattavaksi läjän kikkailuskenaarioita, joissa on yksi ylen yksinkertainen päämäärä. Ensimmäisessä kartassa olin perinyt linnan, jonne minun piti saada 1500 vierasta neljässä vuodessa ja pitää samalla puiston arvostus korkealla. Puuhailin ja puuhailin intensiivisesti kuin parvekkeelle piilokojua rakentava perverssi. Neljännen vuoden lopulla ruudulle läsähti teksti ”Objective failed”. Vierasmäärä ei ollutkaan tarkoittanut 1500 sisääntullutta (röh röh) asiakasta, vaan 1500 samanaikaista vierasta puistossa. Jaahas, haistakaa vittu, tuumasin ja menin rantaheinikkoon istuskelemaan haulikko sylissäni. Vesiskootteristeille keli oli kuitenkin liian kylmä ja palasin takaisin sisälle pelaamaan.

Toisessa skenaariossa olin perinyt valtavan maatilan, joka sekin piti muuttaa huvipuistoksi (ylläri). Kakkosmapin aikana pelin kaikki ärsyttävät puolet alkoivat potkia säkkejäni väsymättömällä intensiteetillä. Vuoristoratojen rakentelu, joka oli ensimmäisen pelin paras puoli, on vesitetty totaalisesti. Ensinnäkin radat maksavat enemmän kuin Oulun poliisin eläinsuojeluyksikölle vuosittain lähettämäni voitelusumma, joten niiden rakentaminen on h-i-d-a-s-ta, koska alun kymppitonnin tuhlaannuttua rahaa kilahtelee kirstuun varsin kitsaasti. Ilmeisesti realismin nimissä vuoristoratoja ei voi rakentaa pelin ollessa pysäytettynä, vaan niitä äpöstetään samanaikaisesti muun puiston hallinnan kanssa.



Kun nämä kaksi tekijää lasketaan yhteen, saadaan tilanne, jossa pelaaja rakentaa yhden kiskopätkän minuuttiin ja samaan aikaan pitäisi pitää huolta koko muusta puistosta, mikä on aivan helvetin mahdotonta. Ja mikä parasta, noin 95 prosenttia vuoristoradoista on kävijöille liian pelottavia, mikä ampuu koko vuoristoratojen rakentelua selkärankaan magnum-luodilla: sinulla on teoriassa mahdollisuus rakentaa päättömin vuoristorata koskaan, mutta se ei kannata, koska kaikki haluavat ennemmin mennä kuolaamaan Possujunaan. Osuus, jonka pitäisi olla pelin hauskin, on kärsimätöntä, hidasta puurtamista, jonka jälkeen kentällä seisoo helvetisti tilaa vievä, jumalattomasti maksanut, pellistä koottu höyryävä paskaläjä, jolla kukaan ei halua ajaa. Miten vitussa tämä on voitu vetää näin uskomattomalla tavalla päin persettä?

Jos näpertelypelissä on muutakin sisältöä kuin toteuttaa sisäistä homosisustajaa näteillä kukka-asetuksilla ja juuri omannäköisen huvipuiston rakentelulla, pitää pelin tarjota informaatiota. RC2 rakastaa pelaaajan kiusaamista. Peli kyllä tilastoi pienimmätkin nyanssit yksittäisten itsensäpaljastelijoiden esiintymistiheydestä lähtien, mutta kaikenlainen informaation kasaaminen ja muokkaaminen pelaajaa hyödyttäväksi dataksi on jätetty pois. Peli saattaa esimerkiksi valittaa siitä, että vieraat eksyvät puistossa helposti. Yritin auttaa tilannetta lisäämällä infopisteitä ja vähentämällä turhia polkuja, mutta mitään ei tapahtunut. Mitä minun olisi pitänyt todella tehdä, ei selvinnyt koskaan.

Tilannetta pahentaa helvetisti se, että joka ikinen kenttä on valmiiksi kasattu skenaario, jonne on rakennettu loputtomasti ei-mihinkään kulkevia polkuja, jotka turhauttavat ja väsyttävät vierailijoita (mikä sai minut samaistumaan pieniin pikseliäijiin, koska heistä tuntui tasan varmasti samalta kuin minusta pelatessani). Näitä ohjelmoijien tanko tanassa värkkäämiä rakennelmia ei kuitenkaan kannata lähteä purkamaan, koska se ei onnistu taukotilassa, vie helvetisti aikaa ja vielä enemmän rahaa. Jumalauta.

Viimeinen niitti RC2:lle oli kakkosskenaarion kulku, joka sai minut niin apinamaiseen raivotilaan, etten uskalla edes avata tämän päivän pientä paikallislehteä ja lukea rikosuutisia – lauantain ja maanantain välissä on muistin musta kuilu. Tavoitteenani oli saada kahdessa vuodessa puistoon 700 vierasta (ei kävijää, ne ovat eri asioita) ja pitää puiston arvostus mystisessä kuudessasadassa (en todellakaan tiedä missä, ehkä idiotismipisteessä). Kaikki meni hyvin puoliväliin saakka, kunnes huomasin puistossani olevan helvetisti väkeä. Kehityspuun hitaus ja tilanahtaus johtivat siihen, ettei puistossani ollut tarpeeksi viihdykettä vieraille, jolloin nämä alkoivat hinkua kotiin. Rakentelin uusia härveleitä niin pikaisesti kuin pystyin, jotta ihmiset eivät kyllästyisi. Ihmisten tyytyväisyyden nousun sijaan puistoon lappasi LISÄÄ VÄKEÄ, jolloin ihmiset olivat entistä vittuuntuneempia, koska nyt puisto oli täyteenahdettu ja vieraat pörräilivät päättömästi pelintekijöiden ruudulle roiskimien smäidäumpikujien päädyissä. Silloin päässäni kuului ”Tapa, tapa” ja muistikuvani loppuvat.

Rollercoaster Tycoon 2 on yksi masentavimmista tekeleistä pelialan historiassa. Siinä on kaikki, mitä näpertelypeliltä vaaditaan: kiva meininki, simppeli karkkigrafiikka, riittävästi tekemistä ja hirmuisesti turhaa nyanssien säätämistä. Mutta jokaista oikein tehtyä asiaa kohden ilmestyy kolme vuorenkokoista vituttajaa, jotka naureskellen potkivat hiekkalinnani nurin aina kun olen tökkäämässä kyrpäviirin korkeimman tornin huipulle. Haista sinä, Chris Sawyer, pitkä pelikaanin pillu. Nyt minun pitää alkaa hommiin. Myydäänköhän K-Raudassa suolahappoa?

Miksi tämä peli pitää omistaa:

Ei pidä. Mene ennemmin oikeaan huvipuistoon – mutta eläintarhoista pysytte kaukana. Ne ovat minun. Kaikki.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti