Julma-Eetu ja Syrjäytyneet: Epätervettä menoa

Condemned: Criminal Origins (Xbox360)

Ihmiset rakastavat toisia ihmisiä – etenkin jos näiden elämäntehtävänä on kekseliäs kanssaihmisten silpominen. 2000-luvulla sarjamurhaajat ovat suositumpia kuin koskaan. Hurmeenhimoiset kilipäät saavat mediahuomiota, josta BB-Henna ja BB-Antti voivat vain uneksia (älkää pelätkö että tämä lietsoisi tyrkkyjulkkiksia tappamsen tielle – eivät ne osaa lukea). Harva tietää kuka on Norjan presidentti, mutta jokainen tuntee Charlie Mansonin. Tämä on käsittämättömän hieno juttu, sillä mikäli länsimaiden moraalisen selkärangan mätäneminen jatkuu tätä tahtia, jo kymmenen vuoden päästä oma mieltymykseni faunan kanssa peuhaamiseen ohitetaan olankohautuksin. Voin viimeinkin kulkea ”She's mating – I'm drunk – It's on” -paidassani julkisesti ja vierailla lemmikkikaupoissa samaan tapaan kuin kansakunnan kerma sosialisoi viininmaistajaisissa.

Sarjamurhaajapelejä ei ole juuri tehty (1990-luvun sappinesteripulilta näyttäviä multimediaspektaakkeleita ei lasketa), joten 360:n julkaisupeleihin kuulunut Condemned tuntuu aihepiirinsä puolesta harvinaisen tuoreelta. Takakansislogan ”The hunt of the serial killer has never been so terrifyingly real” pitää paikkansa, mutta vain siksi, että mullien maassa yksipallinen sonni on kuningas. Oikealla rikostutkinnalla pelin kanssa on tekemistä yhtä paljon kuin Ari Koivusella hevin kanssa, mutta jokin Condemnedissa kiehtoo syvästi. Muuten on vaikea selittää sitä, miksi pelasin innosta hikoillen läpi lyhyen putkijuoksu-FPS:n, jonka räikeät suunnitteluvirheet kusevat pelaajaa silmään mykiötpuhkovalla paineella ja jonka pelihahmon kontrollointi on yhtä sulavaa toimintaa kuin kuolleen goottivalaan vetäminen parisängyllä Saharan läpi.

Ilmeisesti pelaajan alter ego Ethan Thomas jakaa tuhkaluukkuaan huvi- ja hyötykäyttöön lataustauoilla, sillä jokainen askel pelissä otetaan perseraiskatun miehen ketteryydellä. Kävely on järjettömän hidasta ja juoksunappi vaatii jatkuvaa tatin voimallista pohjaanpainamista (röhh) – pienikin peukalonlipsahdus ja taas laahustetaan kuin mummot kassajonossa (joku päivä ajan ruohonleikkurilla markettiin). Hyppiminen on vielä perseemmästä: se onnistuu ainoastaan määrätyissä kohdissa. Metrolaiturilta ei voi hypätä 20 senttimetriä kiskoille, vaan pelaajan täytyy löytää portaat tai hotspot (jotka kaiken lisäksi ilmestyvät ruudulle ainoastaan pelaajan pysähtyessä), jotteivät pikku-Ethanin kivekset tärähdä hypätessä liikaa. Välillä kenttäsuunnittelu imee välilihaa järjettömällä intensiteetillä. Kun laitetaan samaan nippuun kapea näkökenttä, umpipimeät miljööt, kankea liikkuminen ja ajoittain keräkaalin mielikuvituksella rakennettu kenttädesign, päästään tilanteeseen, jossa pelaaja pyörii pienellä alueella kuin Astrid Thors blaxploitaatioleffan kuvausten asuntovaunualueella. Vetävän alun jälkeen peli lässähtää hetkeksi umpitylsäksi työpelaamiseksi, jonka ankeuden multihuipentuma koetaan metrotunneleissa – milloin noista geneerisistä idioottiumpioista päästään pelimaailmassa eroon?

Mutta siinä ne huonot puolet pääpiirteissään ovat. Juonta ovat haukkuneet kliseiseksi ja epämääräiseksi useat peliarvostelijat, mitä luonnollisesti sopii odottaa ajatusvirtaa ejakuloivilta mukatärkeiltä elitistirunkkareilta. Juuri tällainen sarjamurhaajatarinan pitää olla: kahden poliisin murhaajaksi lavastetun FBI-agentin epätoivoinen kujanjuoksu oikean tappajan perässä – maltillisilla paranormaaleilla elementeillä höystettynä. Juonen vaivihkainen raottaminen toimii juuri oikein: koska informaatiomahlaa tiputellaan kitsaasti, on pelaajan pakko pakottaa itsensä visvaisiin rotankoloihin etsimään ruumiinkappaleita ja kuvaamaan smäidäläikkiä. Muutoin erinomainen kauhuklassiko Resident Evil 4 tekee asiat juuri päinvastoin: sen tarina on niin yhdentekevä, että itsensä pakottaminen kuumottavimpien kohtien läpi tuntuu silkalta masokismilta. Condemned toimii kuin hyväjuoninen kauhuraina. Silmät on pakko pitää auki, jotta saa tietää mistä kaikessa on kyse.

Tunnelmaa Condemnedissa piisaa, ja helvetin ahdistavaa sellaista. Rappeutuneisiin kaupunkiympäristöihin sijoittuvat kentät puuduttavat välillä, mutta suurimmaksi osaksi ne luovat uskottavat ja törkeän kuumottavat puitteet selviytymiskauhulle. Erityisenä helmenä nousee esiin hylätty tavaratalo, jonka rappeutunut jouluteema kiilaa kieroudessaan jopa Silent Hillien vääntyneiden visioiden rinnalle. Myös lattiassa ja katossa kiemurtelevien koodinpätkien seuraaminen UV-lampun valossa keskellä ei-mitään sijaitsevassa sarjamurhaajan talossa pisti pulssin takomaan kuin Planet Earth-maratonin aikana (eri paikassa tosin). Vainoharhaisuus nappaa otteeseensa tehokkaasti: välillä säikähtelin omaa varjoani ja askeleitani. Tavaratalossa hakkasin jokaiselta mallinukelta varmuuden vuoksi nupin helvettiin.

Paranormaaleja elementtejä käytetään shokkiefekteinä ja pelaajan johdattamisessa oikeiden vihjeiden jäljille – tyyli on samankaltainen kuin F.E.A.R:ssa eikä ihme, kun tekijä on sama. Doom 3:n kaappimörköruljanssiin Condemned ei onneksi alennu (paitsi yhden kerran – siinäpä mietitte mikä kaappi se pelin sadoista on). Shokkeja käytetään juuri oikein: harvakseltaan ja suvantokohdissa, mikä estää pelaaja tottumasta kaavamaiseen säikyttelyyn. Yksi ylläri pisti pyykkiin alushousut, housut, hevosvilttini ja sohvan.

Kauhupelin vaikein osa, eli viholliset, on nekin tehty poikkeuksellisen hyvin. Mystisen syyn takia järkensä kadottaneet laitapuolen kulkijat ovat arvaamattomia, uskottavia (miinus lattioita pitkin kipittävät nolot Bioshock-kopiot) ja täysin pidäkkeettömän aggression riivaamia. Ahdistavan rujonnäköiset katupummit ja narkkarit käyvät rinnuksiin sellaisella intensiteetillä, että niiden murjominen veripaltuksi tuntuu vastenmieliseltä välttämättömyydeltä, ankaralta murhatyöltä johon ei ole vaihtoehtoja. Tekoäly on riittävän hyvää ja usein viholliset onnistuvat yllättämään ilman pakollista seläntaakseteleporttailua (jota sitäkin tietenkin näkee). Välillä peli onnistuu jopa aiheuttamaan ristiriitaisia tunteita: viimeisen iskun tuottama ”kuole nyt perkele”-tyydytys vaihtuu sääliin, kun kuulee syyntakeettoman nistin avuttoman viimeisen parahduksen.

Viimeaikaisesta romanikeskustelusta päätellen täytyy olla kiitollinen siitä, että Condemned pääsi jostain syystä livahtamaan päivittäin voimistuvan kukkahattuprikaatin tutkan alitse. Jo pelkästään se, että pelin viholliset ovat syrjäytyneitä reppanoita, olisi riittänyt järjettömän älämölön synnyttämiseen (vähemmän yllättävästi Saksassa peli on kielletty kokonaan), mutta Condemned vielä nostaa panoksia: marginaaliväkeä ruhjotaan pelissä ennennäkemättömän brutaalisti. Kaapeista löytyvät haulikot, konepislarit ja revolverit ovat harvinaisuuksia ja pääasiassa tappotyö tehdään arkipäiväisin kapinein: putkenpätkillä, sorkkaraudoilla ja palokirveillä. Jokainen ase on ominaisuuksiltaan erilainen: moukari tekee hirvittävää jälkeä, mutta sen heilauttaminen kestää kauan, jolloin piripää ehtii läpsäyttää pari ilmaista väliin. Melee-taistelu on toteutettu ensimmäisen persoonan peliksi poikkeuksellisen järkevästi, eikä pelkällä punasumuisella hakkaamisella pärjää. Toimivan taistelun kruunaa mellevä fysiikka: iskuissa on munuaisissa asti tuntuvaa raivokasta voimaa – kun osuu, niin silloin myös sattuu.

Kaiken tämän kruunaa huolellisesti mietitty audiovisuaalinen toteutus (miinus vasurilla tehtyjen välianimaatioiden grafiikka: pökkelöiset ihmishamot näyttävät monivammaisilta steroidihirmuilta). Suurimmaksi osaksi grafiikka on erittäin hyvää ja etenkin mestarillinen valonkäyttö sinetöi kenttien ahdistavan ilmeen. Äänimaailma koostuu vittumaisen pelottavasta ambienthuminasta, tummuvan lihan mäiskeestä ja hullujen korkeataajuuksisesta vingahtelusta – laatukamaa, pulputtaa tahattomasti löystynyt sulkijalihakseni.

Ennen kuin vilpittömästi kehotan kaikkia hurauttamaan mustalla kilvettömällä pakettiautollaan pelikauppaan ja noutamaan loistavan trillerin kellarin salahuoneen pelivehkeeseen pyörimään, ottakaa tämä vakavasti: Condemned vaatii pelaajalta sietokykyä ja hermoja. Osittain siksi, että sen raivostuttavat suunnittelumokat pistävät peli-ilon keskivaiheilla täysin nollatekijöihin, mutta myös siksi, että Condemned on poikkeuksellisen kipeä, ahdistava ja raaka peli. Kevennystä ei ole tarjolla japsihölmöilyn tai toimintaa katkovien välianimaatioiden muodossa: kun kenttä käynnistyy, olet yksin pimeässä kymmenien verenhimoisten kusipäiden kanssa.

Mutta toisaalta: peli, jonka pelaamisen jälkeen keskusteluporukan kaikkitietävään jeesustelijavegaaniin väsyttyään alkaa katseellaan etsiä ympäristöstään tylppää esinettä, ei voi olla ihmiskunnalle mitenkään pahaksi.

Miksi tämä peli tulee omistaa:

Condemned on aihepiiriltään tuore, tunnelmaltaan painostava sekä omaperäisen taistelusysteemin sisältävä sysimusta kauhupeli, jonka juoni kiinnostaa ja jonka rankkuus tekee pelaamisesta ajoittain poikkeuksellisen epämiellyttävän kokemuksen. Tällaisia trippejä ihmismielen pimeälle puolelle ei tule vastaan joka päivä.


2 kommenttia:

  1. En tiedä oliko se sun vertauksen tarkoituskin, mutta Norjan presidenttiä ei taida tietää kukaan, koska maa on kuningaskunta :D Muuten kelpo arvostelu.

    VastaaPoista
  2. Nyt jätkä kyllä vetelee omiaan (enkä tarkoita SITÄ vetelyä, se lienee selvää muutenkin). Eräs lammaspaimen Pälkäneeltä tuon minulle kertoi ja hän on sentään aktiivinen reissaaja. Viime vuonna kävi Jugoslaviassa ja pari vuotta sitten Tsekkoslovakiassa.

    VastaaPoista