Spec Ops: The Line

Synkkä Santapark

Spec Ops: The Line (PS3) 

Saako räiskintäpelin pelaaminen olla kivaa? Mitä se kertoo meistä ihmisistä, kun lajitovereidemme digitaalilistintä on yksi suosituimmista tavoista viettää vapaa-aikaa? Onko kyse edistysaskeleesta - oikea sotiminen kun tuntuu kiinnostavan yhä harvempaa - vai taaksepäin menemisestä, kun uusi viihdemuoto keskittyy pääasiasti vain erittäin kevyesti otettavaan hurmeiseen väkivaltaan? Mitä se kertoo meistä, kun yhä parempi grafiikka tuntuu tarjoavan vain entistä parempia efektejä suoliserpentiinin lennättelyyn? Turruttaako väkivaltaviihde lopulta meidät kaikki matalaotsaisiksi murhaajiksi? Ja miten hitossa on mahdollista, että päädyn kyselemään tällaisia isoja juttuja sen jälkeen, kun olen pelannut äärimmäisen eksplisiittistä räiskintäpeliä? 

Spec Ops: The Line on vähän erilainen tapaus.  

Pelin tarinassa valtava hiekkamyrsky iskee tukkii Dubain vaaginan ja jenkkien mariinidivisioona lähetetään evakuoimaan paikalliset pois katastrofin jaloista. Homma menee puihin ja yhteys solttuihin sekä heitä johtavaan kenraali Konradiin katkeaa. Kolme Delta-stereotyyppiä - mörisevä leukamies Walker, kovismusta Adams ja huumorismies Lugo - lähetetään santaiseen suurkaupunkiin tutkimaan tilannetta käskynään irtautua heti, kun asiat alkavat näyttää huonolta. Jouduttuaan paikallisten kapinallisten tuliylläkköön Walker pyyhkii tiedustelukäskyllä haitarinsa ja päättää selvittää Dubain mysteerin pohjiaan myöten - palveltuaan Konradin alaisena Afganistanissa Walker on varma, että kenraalilla on kaikkeen järkevä selitys. Kohtalokas päätös pistää koko poppoon imaisemaan hornan tuutista ja sukeltamaan hetki hetkeltä syvemmälle pölisevään helvettiin. 

Heti kärkeen Spec Ops: The Line potkaisee pallin pelaajan jalkojen alta: hetkinen, jos täällä kerran myllyttävät menemään mariinidivisioona, CIA ja paikalliset kapinalliset toinen toistaan kyseenalaisemmin motiivein, kenen puolella pelaaja oikein on? Kaikkia osapuolia lahdataan tasapuolisesti, mikä pistää pohtimaan, mitä komentaja Walkerin päässä oikein liikkuu: haluaako hän pelastaa siviilit vai jenkkisoltut ja jos vastaus on edes jompikumpi, miten jatkuva teurastaminen auttaa asiassa? Walker kulkee pakkomielteisesti kohti kenraali Konradin päämajaa ja hänen takanaan kasvavat yhä korkeammat ruumisröykkiöt Delta-jengin ryhmähengen repeytyessä riekaleiksi kauheuksien edessä. Mutta tehtävä on suoritettava, takoo ääni Walkerin päässä ja kun latausruutukin muistuttaa pelaajan olevan edelleen hyvä ihminen, ei auta kuin jatkaa eteenpäin - vaikka ei huvittaisi pätkääkään. Dubain hiekkaan ja raatoihin peittynyt loisto luo murhenäytelmälle traagisen näyttämön - ylpeyden ja kunnian päivät ovat pysyvästi takana paitsi dekadentille suurkaupungille, myös Yhdysvaltain sotavoimille. 

Puolivälin tienoilla Spec Ops: The Line lataa ruutuun suorastaan nerokkaan kohtauksen, joka paljastaa sumeilematta nykyräiskintäviihteen raadollisen puolen. Nykyään räiskintöjen vakiokohtauksiin kuuluu yläilmoista suoritettava kliininen täsmäaseisku, jossa täysin avuttomina heiluvat vihollismaalit pyyhitään pois toinen toistaan raivokkaammilla tulimyrskyillä. Spec Ops: The Line toteuttaa kohtauksen perinteitä vaalien ja iskee sitten kunnon sucker punchin suoraan pelaajan keleksille: kliininen kaukotappaminen ei tunnukaan enää niin ultra coolilta, kun tajuaa käyttäneensä aseena hirvittävää valkoista fosforia - ja joutumalla kävelemään pommittamansa alueen läpi, jossa liekehtivät ihmisrauniot tarttuvat jalkoihin avuttomasti vaikertaen. Lävitseni kävi inhon aalto: tämäkö on minusta ollut aikaisemmin hauskaa? Mikä helvetti minua oikein vaivaa? 

Mitä pidemmälle tarina etenee, sitä kurjemmaksi pelaajan olo käy - ei tässä ole mitään järkeä, missään. Walker selittää itselleen ja asetovereilleen tilanteen selvittämisen olevan edelleen tärkein prioriteetti, mutta mielipuolisesti vankeja teloittava ja alati kostonhimoisemmaksi käyvä kapteeni tuntuu yhä inhottavammalta henkilöltä ohjata - alun kylmänviileät "Target down"-huudahduksetkin vaihtuvat kammottaviin "Got that fucker"-karjaisuihin. Lopussa tarina menee syvälle, syvälle ihmismielen pimeyteen ja on emotionaaliselta teholtaan sitä luokkaa, että en halua spoilata sitä en niin millään. 

The Linen tarinankerronta on huippuluokkaa, mutta entäs sitten pelimekaniikka? Harmittavan haitarinen. Walkerin ohjaaminen on hankalaa ja räiskiminen kankeaa, minkä johdosta tarpeeton äkkikuolema yllättää harmittavan usein. Räiskintä itsessään on tylsää jankkaamista - suojien takaa pompahtelevat ukot suolataan kohtaus kohtauksen perään ja siinäpä se . Pelin ainoa omaperäinen kikka räiskinnän suhteen on hiekan hyödyntäminen - pöllyyttämällä santaa voi sokeuttaa ja sekoittaa vihollista. Temppu on kuitenkin puhdas kuriositeetti, jota käytin koko pelin aikana noin viisi kertaa. Monotonista vihupakkaa sekoitetaan tanakammin suojatuilla jokereilla, jotka luovat kyllä mielenkiintoisemman vastuksen, mutta ovat kestävyydeltään kaukana uskottavasta. Ylipäätään vihujen älytön määrä ja kohtausten uskomattomuus ovat räikeässä ristiriidassa arkiuskottavan tarinan kanssa - näin hyvä tarina ja näin codistinen överiräiskintä, täh.

Mutta ehkä tämä kaikki onkin tarkoituksenmukaista. Ehkä Spec Ops: The Linen tekijät ovatkin tarkoittaneet niin, ettei räiskinnän kuulukaan olla nautittavaa vaan hankalaa ähräämistä, kerta toisensa perään samanlaista teurastamista, jossa ei ole mitään hauskaa? Ehkä toinen toistaan suuremmat vihollislaumat ja käsittämättömät sankaripelastautumiset ovat vain Walkerin päässään luomia fantasioita, joilla hän oikeuttaa omat brutaalit ja kyseenalaiset tekonsa? Ehkä, tai sitten kyse on vain paskasta pelisuunnittelusta. Sitä paitsi, jos räiskintä olisi mahdollisimman nautittavaa, eikö se loisi pelaajalle vielä suuremman ristiriidan harrastuksensa mielekkyydestä. Jos pelin yhtenä tarkoituksena on kognitiivisen dissonanssin luominen pelurin kuuppaan, olisi vielä tehokkaampaa, jos tappaminen olisi nautittavaa mutta tappamisen jälkien katseleminen ei. 

Spec Ops: The Line on kertakaikkisen merkillinen tapaus. Se on räiskintäpeli, jossa räiskiminen ei ole hauskaa ja jossa koko tarina tuntuu kertovan vain siitä, miten älytöntä ja turhaa tappaminen ylipäätään on. Kaikki genren kliseet ovat mukana: stereotyyppihahmot, usko oman tehtävän oikeutukseen, jatkuva massojen lahtaaminen ja patrioottinen hoorah-öyhötys. Kaikki nämä kliseet tuntuvan valuvan hiekkaan mitä pidemmälle peli etenee ja pelaajalle jää vain inhottava, puistattava oma peilikuvansa - näitä asioita ei tapahtuisi, ellen minä haluaisi niiden tapahtuvan. Ja turha väittää, ettei minulla olisi vaihtoehtoja, voisin aivan hyvin jättää tällaisen pelin pelaamatta ja tehdä elämälläni jotain parempaa digitaali-ihmisten toistuvan surmaamisen sijaan (kuvaavaa onkin, että pelintekijät ovat kertoneet yhden vaihtoehtoisen lopun tarinalle olevan se, että pelaaja yksinkertaisesti jättää pelin kesken).

Spec Ops: The Line on räiskintäpeli joka pilaa muut räiskintäpelit, mutta jostain syystä sille ei voi olla kovin vihainen. Se pistää digimurhaajan miettimään tekosiaan, pohtimaan omien motiiviensa mielekkyyttä ja ajattelemaan koko tappamisen konseptia. Spec Ops: The Line on eräänlainen räiskintäpelin antiteesi, peliväkivaltaviihteen saturaatiopiste, kokemus jonka jälkeen virtuaalimurhiin suhtautuu aivan eri tavalla kuin aiemmin. 

Kun Spec Ops: The Linen jälkeen aloitin Syndicaten hakkaamisen ja tarina mitenkään toimiani kyseenalaistamatta pisti minut listimään monta turvallisuusviranomaista ensimmäisten minuuttien aikana, minulle tuli syyllinen olo. Tällaisestako minä todella nautin?

Aikamoista.