Call of Duty: Modern Warfare 2 (revisited)

Päivän ränniannos

Modern Warfare 2 Revisited (Xbox360)

Heti kärkeen pitää tunnustaa: kun aloitin tämän blogin, olin ylimielinen mulkku, joka oli kertakaikkisen vaikuttunut siitä, että Call of Duty -pelisarjan julkinen mestaaminen on hauskaa, tuoretta ja nokkelaa. Sitten ihmettelin, kun kukaan ei ylistä nerokkuuttani - vähän kuin olisin ollut masentunut siitä, että Intercityn konduktööri ei laiturilta kantautuvan mölinäni perusteella pysäytäkään junaa ja peruuta sitä takaisin asemalle, jotta kaikki voivat katsella miten pyörittelen kikkeliäni ilman käsiä. Suurin osa alkupään arvosteluistani on minusta niin hirveää törkyä, etten nykyään edes kehtaa lukea niitä - ja erityisesti minua harmittaa se, että olin perusteettoman julma monille oikeasti hyville peleille, kuten Bioshockille tai…huokaus, Modern Warfare kakkoselle (okei, sen arvostelu oli COD-mittapuulla melko avokätinen, mutta silti, väkisellä siellä on virheitä etsitty kuin lahjahevosen lompsasta). 

On nimittäin tarpeen tehdä toinenkin tunnustus: minusta Call of Duty: Modern Warfare 2 on kutakuinkin niin lähellä täydellistä 2010-luvun sotilasräiskintäpeliä kuin mahdollista. Ensinnäkin MW2 kuulostaa ja näyttää edelleen perkuleen hyvältä ja liikkuu piripäisen siiselin sähäkkyydellä. Siinä on aivan helvetin mukaansatempaava ja spektaakkelimainen yksinpeli, joka kaikesta älyttömyydestään huolimatta on edelleen lähes ylivertainen versio pienimmän yhteisen nimittäjän mukaan tehdystä viihdevuoristoradasta. Pelaan MW2:n kampanjan läpi noin kerran vuodessa ja joka kerta se potkii yhtä kovaa. Etenkin lumivuorilla tapahtuva hiipimishässäkkä on rytmitykseltään törkeän tiukkaa kamaa - esipurkitettu vuorikiipeily tuntuu aidosti vaaralliselta ja sisseily lumisateen sumentamalle lentokentälle on joka kerta yhtä jännää puuhaa. Eikä hyvä lopu yksinpeliin: Spec Ops-kampanjoissa riittää vaihtelevaa coopiteltavaa pirun pitkäksi aikaa. Ja viimeisenä naulana arkkuun MW2:n moninpeli on niin hyvä, että viimeisen kolmen kuukauden aikana olen pelannut sitä melkein joka ikinen päivä. 

Aivan niin, hyvät lukijat: arvostelija, jonka COD-vihaan luulitte voivanne luottaa ja jonka piti olla burgeripelaamisen vastaisen pelimaailmansodan räyhähenkinen rintamalinjainpuhkoja, onkin aivan samanlainen persevässykkä kuin kaikki muutkin. Ja vieläpä onnellinen sellainen, sillä Modern Warfare 2:n moninpeli on muodostunut nautinnolliseksi vakiopalikaksi arkipäivässäni. 

Älkää käsittäkö väärin: Operation Flashpointin ja Battlefield 3:n kaltaiset ison mittakaavan sotaa esittelevät ja todellista tiimipeluuta painottavat sotaoopperat antavat sisäiselle Hasselilleni paljon enemmän tumputettavaa - ne ovat joka mittapuulla paljon, paljon parempia moninsotapelejä kuin MW2. Mutta eiväthän CoDit edes yritä - moderni sodankäynti on vain kuorrute vimmaiselle ränniräiskyttelylle, jossa kierretään ympyrää niin maan perkeleesti ja ammutaan vielä perkeleemmin. Realistiset pyssykät ja muu militäärisälä on vain mauste muutoin äärimmäisen hiotussa moninpelikonseptissa, jossa nopeat elävät kaksi sekuntia hitaita pidempään. Minua ei haittaa se, että CoDin moninpeluu on joka kerta samaa ja osaan kentät ulkoa - ihmisaivot lepäävät tutun aineiston parissa ja pääparistolaturina MW2 on erinomainen värme. 

Ja kun se on niin pirun koukuttava! Erilaisia lisäkilkkeitä tussareihin, liikanimiä elvistelyyn, päättömiä tehtäviä toteutettavaksi (pudota ilmatäydennyspaketti vihollisen päähän matsin ratkaisevana tappona) ja muuta sälää loputtomasti tarjoava konsepti pistää palaamaan pelin pariin uudelleen ja uudelleen. Itselläni on menossa tällä hetkellä multiplayerin 176 % läpipeluu eli Prestige-moodin ensimmäinen kierros, enkä ole läpäissyt vielä puoliakaan tavoitteista. Monipuolinen sälävalikoima pistää myös kokeilemaan erilaisia pelityylejä: jossain vaiheessa kyllästyin perusrynnäreillä pärisyttelyyn ja liimasin tassuihin miehekkäistä miehekkäimmän RK:n, lähes metrin mittaisen FN-FAL:n. Voi sitä tuskan ja noitumisen määrää, kun K/D-ratio tipahti perusasennosta polvelta turvalleen, kun opettelin kantapääni verille pelaamaan kertatulella. Vaan hitsin pimpit sitä voittajafiilistä, kun lähietäisyydeltä lopetin neljä vihupelaajaa putkeen yhdellä tarkalla laukauksella per jantteri. 

Ja niinä harvoina hetkinä, kun MW2:een jaksaa todella keskittyä toisaivoisen lohkomisen sijaan, se on itse asiassa aika jännittävä ja mukaansatempaava peli, loputtomasti pieniä korkkarinäytelmiä sisältävä pärinäpotpuri joka jännittää, vituttaa ja riemastuttaa. Jotain MW2:n vetovoimasta kertoo se, että siinä missä konsoleiden moninpeliräiskinnät kokevat hiljaisen kuoleman uuden messiaspelin ilmestyttyä, MW2:lle riittää edelleen pelaajia päivän jokaisena hetkenä. Osansa magiasta luo erinomainen kenttäsuunnittelu: mappeihin on vaikea kyllästyä, niin vimpan päälle ne on hiottu. Etenkin pilvenpiirtäjän katolle sijoitettu Highrise, urbiaanimyllytyksen mekka Skidrow ja lentokenttäkenttä Terminal ovat aivan helesvetin hyviä, samaten avoimen maaston sodankäyntiä ja juoksuhautoja tarjoava Wasteland. 

Toki moninpelissä on omat selkeät ongelmansa ja pahin niistä liittyy P2P-tekniikkaan: dedikoitujen serverien puutteen vuoksi peli huijaa osumien suhteen ankarasti. Jos oma yhteys on huono, kaveri ehtii aina ensin eikä peli edes reagoi vihun lärviin paukutettuja osumia, sillä niiden piipusta lähtiessäni olen pelin mielestä jo vainaa. Ja vaikka killstreak-palkinnot ovatkin ihan hauskoja omissa käsissä, välillä jatkuva rautamyrsky taivaalta alkaa ihan toden teolla vituttaa - minun käsitykseni hauskanpidosta ei ole kuusi kuolemaa 20 sekunnin sisään, kun 12-vuotias GanjaLover tykittää respawn-alueelle AC130-laakin toisensa perään. Ja muutamat kentistä ovat ihan puhtaasti suolesta, kuten snipujen innoton paratiisi Underpass ja nahkaisesti ylämäkeen juostava Estate. Mutta kuten jokaisessa pitkässä parisuhteessa, pienet ärsyttävyydet kestää kyllä, kun pääosa ajasta kuluu näin rattoisasti. 

Meillä jokaisella on päivissämme puolen tunnin slotteja, joille ei keksi oikein mitään järkevää tekemistä: liian lyhyitä minkään avovaimoa ilahduttavan pikkuhomman suorittamiseen, liian pitkiä masturboitavalla hoidettavaksi ja aivan liian arvokkaita tuhlattavaksi Family Guyn katsomiseen. Näinä hetkinä minä yleensä pelaan MW2:sta verkossa - meditatiivisina, puhdistavina, arkihetkestä poissiirtävinä täsmäsessioina. Niinä hetkinä kun olen liian kyllästynyt maailmaan MW2 muistuttaa minua siitä, että jotkut kuluttavat tällaiseen vajaaseen takomiseen lähes kaiken vapaa-aikansa. Puolen tunnin verkkosession jälkeen aivoni alkavat ruinata oikean ravinnon perään ja olen taas valmis maailman haasteisiin.