RAGE

Raivotusta pikkutunneille

RAGE (Xbox 360)

Post-apokalyptinen meininki ei ole koskaan ollut meikäläisen juttu. Ei minua kiinnosta nähdä millainen maailma on paskamyrskyn jälkeen, haluan nähdä miten se tapahtuu - minkä vuoksi Kokoomuksen äänestäminen ja kiinalaisen elektroniikan ostaminen on mielestäni erinomainen idea. Ehkä kyse on myös siitä, että en nähnyt Mad Maxeja lapsena enkä teininä. Se on mielestäni oikein hyvä, sillä nykyisin minun - toisin kuin monen muun - ei tarvitse käydä jatkuvaa ristiriitaista kamppailua fanittamisen suhteen, kun Asfalttisoturi on vanhoilla päivillään ryhtynyt pyörittämään päänsisäistä Adolf Hitlerin-faniklubia ja tekemään Jesus Ultimate Brutal Smackdown-snuffifilmejä.

Ragen maailmanlopun meininki kuitenkin poikkeaa pelien perinteisestä ydinsota/zombi-invaasio/tukiainenpeittääauringon-skenaariosta, sillä RAIVOssa Telluksen resettinappulaa on painanut vanha kunnon sauruksensurma eli julmettu asteroidi (joka on ilmeinen sovinisti, sillä murkula jätti henkiin vain muutamia naisia ja hekin kaikki ilmeisesti kuppikoon perusteella). Suhteessa esimerkiksi Falloutien ydinsodan polttamaan maahan ilmasta saapunut järkälepommitus ja sen nostattamat tsunamit ovat paiskoneet ympäristön mielenkiintoisella tavalla paskeksi, esimerkiksi ruostuvien laivaläjien löytyminen keskeltä autiomaata on aidon sykähdyttävä näky. Siksi onkin helvetillinen harmi, että suurin osa pelistä sijoittuu kanjonien halkomaan autiomaahan, jossa tuhon ja rappion jäljet eivät ole kovin ilmeisiä (paitsi pelisuunnittelijoiden värisilmän käytön suhteen, ruskea ja ruskeampi ovat jälleen kovin, kovin suosittuja). 

Fallout kolmosta takoneet saavat Ragesta nopeasti häiritsevän nostalgisia fiiliksiä muustakin kuin alkuruutuun lässähtävästä Bethesdan logosta - taitetaan matkaa jättömaalla, kinutaan tehtäviä perverssisti pukeutuneilta pallinaamareilta, listitään mutantteja, keräillään roinaa myytäväksi ja päivitetään tuliluikkuja parempiin. Alkuun en millään meinannut malttaa keskittyä, kun päässä RAIVOsi hinku käskeä kevytversiota heittämään vaultti ja suksia takaisin Fallos kolmosen pariin. Alun äpöstelyn jälkeen Rage alkoi kuitenkin oudolla tavalla maistua: Mutanttitöllön epäsikiönsilpomiskisan kieroutunut karnevaalitunnelma ja isoa mutanttiörmy Krakenia vastaan myllyttäminen nostivat fiilistä sen verran, että minusta ehti tulla ragefiili. 

Eikä siinä mitään, perusasiat ovat kunnossa erinomaisen hyvin. Räiskintä toimii sujuvasti ja se pitää sisällään nimen lupaamaa aggressiota: etenkin mutantit härmivät liiveihin kiinni pelottavan nopeasti ja tuliluikkuihin luottavat ihmissotilaatkin ovat muutamia staattisia peltipukupellejä lukuunottamatta miellyttävän proaktiivista porukkaa. Miljööt vaihtuvat nopeasti, autolla huristelu katkoo peruspaarustamista mukavasti ja aseet erilaisine ammustyyppeineen tarjoavat taisteluun mukavasti taktista ulottuvuutta. Jotain pelin vetovoimasta kertonee se, että yleensä härkämäisesti juonitehtävien parissa puurtava Nimmari suostui tyyppaamaan muutamaa sivujobia ja vieläpä aivan hyvällä mielellä. 11 pelituntia ja läpipeluu ovat kaltaiseni keskittymiskyvyttömän hätäpersien kohdalla vankkaa todistusaineistoa siitä, että Rage on paljon keskimääräistä äfpeeässää kiinnostavampi ja vetovoimaisempi räime. 

Mikä ei luonnollisestikaan tarkoita sitä, etteikö minulla olisi vallan helvetisti nillitettävää. id Software on vuosia ollut peligrafiikan ladunavaaja, mutta Ragessa suksitaan suolle harvinaisen rivakkaa kyytiä. Ei siinä mitään, kyllähän staattisissa tilanteissa Ragessa lepäävät kaikki kolme silmää, mutta vauhdissa alkavat räpyttimenalaiset rähmiä. Ongelma on dynaamisen valaistuksen totaalinen puuttuminen: kaikki valon ja varjon leikit on piirretty pelimaisemaan, mikä tekee kokonaisuudesta todella hengettömän ja lelumaisen näköisen verrattuna esimerkiksi Battlefield 3:n fotorealismia henkivään ulkonäköön. Edes vuorokaudenajat eivät vaihdu ja Wastelandilla vallitseva ikuinen päivä tekee nolon olon, etenkin kun kyse on hiekkalaatikkopelistä. 

Myös toinen visuaalinen kivijalka seisoo tukevasti menneisyydessä: fysiikkamoottori on naurettavan köykäinen ja sinänsä tyylikkäät animaatiot näyttävät kertakaikkisen massattomilta. Muuten mellevästä räiskinnästä tulee hippasen akuankkamaista touhua, kun osumiin ei reagoida kunnolla - ja Resident Evil 4:n ilmestymisestä on sentään jo melkein kymmenen vuotta, perkele. Vihulaiset tuntuvat pyörivän purkitetusti tyhjän päällä kuin televisioväittelyyn osallistuvat vasemmistolaispoliitikot. Mukaan mahtuu myös lukuisia pikkuärsyttävyyksiä, kuten raivostuttavuuteen asti peltihelmoissa pyörivät ja matkantekoa hidastavat paskabandiitit ja kahdeksan päälaukausta välipalaksi haukkaavat keskivertovihulaiset (jotka sentään puolivälin jälkeen oppivat jotenkuten tottelemaan metallitotuutta, kun aseisiin saa kunnon patruunat ja päivitysosat). Myös vaikeustason rytmitys on kohtalaisen haitarista - vaikeinta on alussa lussupyssyjen kanssa, kunnon sotilasraudan kanssa loppupää menee läpi heittämällä.

Pahiten Rage kuitenkin taaplaa tunnelmanluonnissa ja tarinankerronnassa. Vaikka Wasteland on visuaalisesti viimeisen päälle rakennettu, se tuntuu aidolta kuin keskivertomissin tissi. Ihmisiä on siirtokunnissa ja kaupungeissa aivan liian vähän eikä kellään tunnu olevan muuta tekemistä kuin protagonistille vittuilu tai protagonistin perseennuolenta (riippuen siitä, oletko tehnyt kaupungin hyväksi yhden vai kaksi juonitehtävää). Yhdenkään siirtokunnan ovella ei ole ainuttakaan vartijaa ja niiden sisällä kolmen animaation sarjaa pyörittävät NPC:t ovat persoonattomia puunaamoja, joista yksikään ei jää mieleen millään tavalla. Pelin Pääsoatanaa, isovelijärjestö Authoritya on suhteellisen vaikea ottaa vakavasti, kun he eivät kaupunkia vartioidessaan hoksaa Simo Supersotilaan kulkevan huolto-ovesta listimään komppaniallisen heidän sotilastovereitaan ja palaavan vihellellen samaisesta ovesta housut yltä päältä auktoriteetinveressä. Pelimaailmassa ei tunnu tapahtuvan yhtään mitään päähenkilön toimien ulkopuolella, ellei skripti niin käske - kaikenlainen dynamiikka loistaa poissaolollaan. Immersion luomisessa Rage on kutakuinkin Quake nelosen luokkaa, ja tämä EI ole kehu. 

Dramaturgisesti Rage on hämmästyttävän kömpelö tapaus. Sähäkän alun - ota mutka ja osoita olevasi hyödyllinen ennen kuin mutantti puree kaulavaltimosi auki - jälkeen juonenkuljetus latistuu Pate Posteljoonin keskivertojakson tasolle. Päähahmo pyörii kulina milloin millekin Wastelandin kusipäälle ja todistaa väärtiyttään tuhoamalla jengin A, B tai C tahi etsimällä jengin A, B tai C komeroiden kätköistä dildolähetyksen X tai Y. Pelihahmon tekemiset eivät vaikuta maailmaan millään tavoin ja ylipäätään juonta kuljetetaan vain ja ainoastaan NPC-hahmojen kanssa käydyissä puuduttavissa paskanjauhantasessioissa, muutoin kaikki on koko ajan samalla tavalla. Lopetuksen perseys hakee vertaistaan - viimeistä tehtävää pelatessani hoksasin epäuskoisena että "Ai siinä se oli, ei helevetti" ja lopputekstit rullasivat esiin. Parempi toki näinkin kuin liian pitkälle venytetty finaali, mutta olisihan se suotavaa viimeistä tehtävää pelatessaan TIETÄÄ pelaavansa sellaista, ihan vain emotionaalisen tunnelatauksen kasvusta ja eeppisestä tunnelmasta. En suoraan sanottuna ymmärrä, miten draaman kaaren siirtäminen pelijuonten kuljetukseen tuntuu olevan niin loputtoman vaikea tehtävä vielä nykyäänkin.

Mutta kuten aiemmin totesin, itse räiskintäosuudet ovat Ragessa niin hyviä, vaihtelevia ja brutaaleja, että epäkohdista huolimatta RAIVOttamisessa on kiistämätöntä imua. Persoonalliset jengit tarjoavat brutaalia bandiittimättöä, tekninen armeijavastustaja Authority asteen verran taktisempaa codiräimettä ja mutanttijaksot survival horroria kohti nyykähtävää selviytymistaistelua. Muutama räiskintänäyttämö nousee jopa pienimuotoisiksi klassikkokentiksi: Dead Cityn muusinaamahurmoksessa huomasin kyttääväni epätoivoisena hirvittävää kyytiä vähenevää ammusmäärääni ja metroasemalla mättöfiilis nousi lähes alkuperäisen Doomin sfääreihin, mitä voi pitää melkoisena saavutuksena. Myös Jackal Cityn sumuisesta hämystä kantautuvat alkukantaiset huudot ja kohti surajavat tulinuolet nostivat fiilismittarin poikkeuksellisen korkealle. Tappamisessaan hienostelematon Rage todistaa vanhanaikaisen simppelissä räiskintäpelityylissä olevan edelleen täysin erilaista voimaa ja vimmaa kuin umpeenskriptatuissa ruudunheilutteluspektaakkeleissa. 

Lopullisesti Rage myi itsensä minulle siinä vaiheessa, kun Dead Citysta palatessani hoksasin pöljyyttäni jättäneeni pirssin aivan liian kauan sisäänkäynnistä - ja tajutessani taistelevani jalkamiehenä neljää bandiittibuggya vastaan. Kun ikuisuuksiin jatkuneen piiloleikin ja sniputtelun jälkeen olin harventanut vihurassien lukumäärän yhteen, pingoin luotisateessa autolleni. Kun se käynnistyi miehekkäästi murahtaen, oli suonissani kertakaikkisen julma määrä adrenaliinia. Pikainen käännös, kokka vihollista kohti ja minigun laulamaan. Kun viimeinen iloinen rosvo pamahti pillunpäreiksi ajokkinsa mukana, huomasin karjuvani täyttä kurkkua "Payback time, motherfucker!". Pakkohan tällaisia fiiliksiä tarjoavasta tekeleestä on pitää.