Batman (NES)

Bane in the Ass

Batman (NES) (1989)

Matolaatikkopelaamisen kultakaudella lisenssipeli tarkoitti järkiään paskea ilman kanteen tällättyä sateenkaarilogoakin. Pettymykseen kuolleiden pikkupoikien sielujen kaivosta kuuluu karkea valitus, josta on erityisen helppo erottaa sanat "8-bittinen", "Ghostbusters", "Jurassic Park" ja "Tappajahai". Batmanin kohdalla tilanne ei ole juuri kummoisempi, sillä esimerkiksi SNES:n Batman Forever kuuluu kuulemma Suuuupppeer Famicomin kaikkien aikojen huonoimpiin tekeleisiin. Odotukset kasibittisen ekan lepakkomiehistelyn kohdalla eivät siis olleet järin korkealla, mutta karkean grafiikan alta löytyikin aiheuskollinen ja napakka sivuskrollailumätke.

Nintendo-ajan tekeleeksi Sunsoft onnistuu luomaan yllättävän onnistuneen Bat-tunnelman. Alkuvalikon synkkä musiikkiteema yhdistettynä karun konstailemattomaan grafiikkaan saattelee kyselemättä oikeanlaiseen tunnelmaan. Pienestä koostaan huolimatta Battiksen sprite näyttää sopivan rotevalta ja viitta hulmahtelee hienosti tasolta toiselle loikkiessa. Audiovisuaalinen ilme on muutenkin erinomaisen koherentti: taustagrafiikan goottilainen synkkyys lyö kumihanskaista kättä _aivan mahottoman hyvän_ soundtrackin kanssa ja pieteetillä väsätyt yksityiskohdat, kuten viemäristä valuvan veden pikkutarkka animointi, viimeistelevät paketin. Jopa The Killing Joke-sarjiksesta ja vuoden 1989 Burton-filmatisoinnista väännetyt minimalistiset cutscenet ovat Nintendo-ajan kamaksi harvinaisen hienoa ja tyyliteltyä kampetta - tuotantoarvoihin on selvästi laitettu Bat-äkkää. Välianimaatioihin leffavaikutteet sitten harmi kyllä jäävätkin, sillä viholliskaartiltaan ja tapahtumapaikoiltaan Batman voisi olla mikä tahansa NES:n toimintascrolleri. Geneeriset robottipallinaamarit ja imuridroidit ihmetyttävät, sillä olisihan Bat-kaanonissa ammennettavaa. 

Pelimekaanisesti Batman muistuttaa Mega Maneja (pari vihollistyyppiä on nyysitty suoraan Capcomilta) pompi ja ammu projektiileja -tyylinsä perusteella. Yön ritarilla on kuitenkin pari Bat-luottokorttia hihassaan, joilla perinteiseen hypi väistä listi -kaavaan lisätään muutama päheä uutuus. Kolmen ammustyypin välillä vaihteleminen tuo peliin taktista syvyyttä, vaikka mellevän ja oikeaan heittelytaitoon perustuvan bataranginpaiskelun ohella ohjuspistooli ja shurikentrio kalpenevatkin selvästi. Kaikkein kovimmat jätkät jättävät panospelleilyn kokonaan väliin ja mättävät Gothamin suoraan paljain nyrkein (joiden nimi pelin valikossa on huvittavasti BATMAN). Perinteistä hyppimistä piristetään mahdollisuudella ponnistaa seinästä toiseen - walljumppailu on pieni lisä, mutta lisää lepakkofiilistä merkittävästi (etenkin, kun kapeita välejä pomppimalla ja lepakkomaista seinilläetenemistä hyödyntäen voi välttää myllyjä aitoon stealth-tyyliin). Harvakseltaan vastaantulevat viholliset, sähäkkä melee-toiminta ja reaktionopeuden, ei ulkoaopettelun, korostuminen hypyissä vievät ajatukset erityisesti Natsumen Shadow of the Ninjaan (1990) - pelit muistuttavat toisiaan enemmän kuin vähän. Harmittavasti Bättiksestä puuttuu pikkuserkkunsa cooppailu ja Robinin trikoot yllään oven taakse ilmestynyt homokaveri joutuu pettymään. 

Ihmepoju kannattaa kuitenkin istuttaa sohvalle, sillä suhteellisen vähäisestä kenttien määrästään (viisi osiksi pilkottua mappia) huolimatta Batman ei ole yhden illan helppo Bat-kätyö. Vaikeustaso on nimittäin aivan helesviidun kova. Alkupäässä peliä homma kulkee vielä iisisti, mutta jo kakkoskentässä alkavat ärräpäät lennellä: Batmanin hyppykontrollit ovat kaikkea muuta kuin elaboratiiviset ja lepakonkorvien käristessä kerta toisensa perään surajavissa sähkötolpissa alkaa pään sisällä väkisinkin keittää. Monia osumia on kertakaikkiaan mahdoton väistää ja harvaan ilmestyvät energiaupperit nostavat lämäbaaria yhden säälittävän pykälän verran. Vaikeiden NES-pelien joukossakin Batman on harvinaisen hankala tekele, ja se on paljon sanottu se. 

Esikuvansa tapaan Lepakkomies on kuitenkin kova mutta reilu: vaikka elämiä on vaivaiset kolme, lisäreitä kentistä on turha etsiä ja tallennus- tahi salasanamahdollisuus uupuu tyyten, on sinnikkäälle pelaajalle tarjolla loputon määrä uusintamahdollisuuksia. Niinpä minä ja diakoniopistolla kesäleiripedofiiliksi opiskeleva ystäväni Lisu päätimme eräänä elokuun yönä takoa pelin läpi vaikka väkisin. Toisen kentän bossin kohdalla meiltä pääsi ensimmäinen itku ja kolmannen kentän päävihua emme olisi saaneet ikinä hengiltä, ellei se olisi glitchiyttään unohtanut nurkkarunkkaamaan yli minuutin ajaksi. Neljännessä mapissa Marcus Fenixin kokoisia sikademoneita (jotka hyppivät lakkaamatta niskaan) alkoi ilmestyä ruudulle 20 metrin välein ja joka suunnalta niskaan spawnaava juoksumiinalotto alkoi kyllästyttää siinä määrin, että Jokeri jäi näkemättä. Pelin skitsofreeninen luonne ei auta asiaa: välillä viholliset jäävät kokonaan ilmestymättä ja välillä ne spawnaavat takaisin sekunnissa. Nyt tiedämme, millaista on tanssia kalpeassa kuunvalossa paholaisen kanssa. 

Ilman murhaavaa vaikeustasoa Batman olisi ehdoton NES-klassikko, mutta jatkuva kiveksille potkiminen tiristää peli-ilon nopeasti maksimissaan tunnin kestäviksi passiivis-aggressiivisiksi zen-sessioiksi. Definitiivisen Bat-pelin viitta ei siirry Arkham Asylumin harteilta minnekään, mutta siinä missä Nolan-jonnekatraan tulisi uusimman trilogian ohella katsastaa myös Burtonin mainiot goottisynkistelyt, tulisi jokaisen itseään kunnioittavan nahkhiirmeesnörtin hankkia NES:n Liuskisläyskis hyllyynsä. 

Kivasti tät pelaamaan opettelette ja pääsette sitten Bat-emään. Bat-evästi. Alkaakohan tämä vitsi vanhentua? Ei Bat-kääkään.