007: Quantum of Solace

James Malebonding ja Kultainen tase

007: Quantum of Solace (Xbox 360)

Hiphei, te hikipeikot ja nivusniljaniilot! Kesä on ohi ja ohi on myös Nimmarin kesäloma. Periaatteessa minun pitäisi pahoitella sitä, että en ole aikoihin naputellut tahi kirjoitellut mitään. Mutta kun se ei ole totta. Olen naputellut turvavaljaita kiinni tallinseinään ja allekirjoitellut kuulustelupäiväkirjoja. Siksi pitääkin olla tarkkana, etten jatkossa puhu täällä ruuna päänä. Vaan ei kun asiaan ja hevonpiffiin kiinni het, ilman sen kummempaa metalätinää (sen verran toki kristallipallosta näkyy, että jatkossa Nimmarin Peliblogissa ilmestyy taasen se 1-2 juttua viikkoa kohden). 

Sienten vaikutuksen laskettua löysin itseni tamperelaiselta Radiokirppikseltä ja kyseisestä flii maaketista 007: Quantum of Solace-pelin. Kepeästi käteni koteloon tarrasi, sillä onhan Bond-peleillä tasalaatuinen (2000-luvun konsoliräiskeet), hyvä (Wiin GoldenEye) tahi jopa klassinen (N64:n GoldenEye) maine. Leffapuolella smokkiasuisen panomiehen touhuilut ovat jääneet vähemmälle huomiolle, sillä minusta Bondeissa on aina ollut samaan aikaan liian kuivakka ja liian rasvainen meininki, yhtä aikaa esiintyvää jäykkyyttä ja lapsellisuutta (ja siitä yhdistelmästä ei Suomessa vähällä pääse. Paitsi, jos Itä-Suomen hovioikeus sattuu olemaan paikalla). Karskit modernibondailut tosin ovat rapauttaneet tätä filmielitististä asennetta (Casino Royale on itse asiassa aika pirun hyvä) ja Kultainen ase -raina vakuutti minut siitä, että ehkä myös aiemmat agenttisikailut voisivat olla tsiikaamisen väärtejä. Eihän sellainen sankari, joka vetää naisia turpaan, heittelee lapsia veneestä ja sulloo mimmikaverinsa kaappiin yöksi vain höylätäkseen viereisellä sängyllä toista pirkkoa kaikessa rauhassa, voi olla läpeensä turha kaveri. 

Nykypäivänä lisenssipeli ei enää tarkota automaattista läpipaskoa kuten kasibittisen kulta-ajoilla, mutta yllätyksettömyys, riskien kaihtaminen ja massintuoton maksimointi ovat edelleen tiukasti kuvioissa mukana. Niinpä Quantum of Solacen osoittautuminen läpigeneeriseksi suojien takana kykkimiseksi ja ampumaratamaalien lahtaamiseksi ei yllättänyt. En kuitenkaan lähtenyt tuomitsemaan peliä pelkästään cover based shooting -pelimekaniikkan perusteella. Tein sen vasta siinä vaiheessa, kun näin latausruudussa Treyarchin logon (minun ja tämän pelifirmojen Burger Kingin pitkästä ja raskaasta suhteesta voitte lukea vaikkapa Black Opsin arvostelusta). 

Yritin kyllä sinnikkäästi tykkäillä James Bongin huuruisesta interfailreissusta, mutta vaikeaksi Treyarch on asian tehnyt. Luulisi, että näin isoon brändiin olisi varaa lätkiä kunnon tuotantoarvot, mutta valjusta yleisilmeestä päätellen massit ovat valuneet innottomasti ääninäyttelynsä hoitavien Daniel Craigin, Judi Denchin ja Olga Kurylenkon (WOOT WOOT) taskuihin. Animaatio on hidasta ja takkuista, valonkäyttö koko ajan sinne päin, tekstuurit mielenkiinnottomia ja partikkeliefektit paskoja. Fokusongelmat tähtäilyssä ovat raivostuttavia, kun sumean massan seasta lentää nikkeliä naamaan parinkin goottikoruputiikin tarpeiksi. Kenttäsuunnittelussa luotetaan avarien tilojen ja hienon realististen maisemien sijaan hikiseen pikkusokkeloissa pyörimiseen ja ruskeanharmaan miljöön tuijotteluun. Ympäristöt reagoivat ammuskeluun laiskasti ja kaikkein hienoin kohtaus, vapaapudotus lentokoneesta WOOT Kurylenkon kanssa, esitetään laiskasti kartta-animaatiossa. Aitaa ei tarvitse ylittää edes matalimmasta kohdasta, jos jättää aidan rakentamatta ja näyttää ihmisille piirroksen aidasta.  Jopa Bondien tavaramerkki, eeppisen visuaalisuuden ja Bond-biisin yhdistävä alkuspektaakkeli, on mieleenpainuvuudeltaan uuden maitopurkkidisainin luokkaa. 

Treyarchille tuttuun tapaan Quantum of Solace toimii ihan miten sitä huvittaa. Kontrollit ovat kömpelöt ja niheät eikä pyssyillä meinaa saada kahden luodin kasaa isompaa nippua aikaiseksi. Takaa-ajo-kohtauksiin rakennetaan dynamiikka siten, että pakenevan selkäpuolelle ilmestyy kvanttiaukosta täydellinen adamantium-panssari, joka estää juoksua toppuuttelevat polvilumpionmurskajaiset tyyten. Hilpein hetki sattui eteen erään tehtävän loppupuolella, kun tavoitteet täyttäneenä Bond pisti pistoolin taskuun ja alkoi miettiä tissejä. Harmi vain, että yksi tero oli jäänyt niistämättä enkä saanut enää asetta esiin. 

Tekniset ongelmat voisi nielaista nenästä pidellen, mutta pelisuunnittelun paskuutta ei voi katsoa läpi sormien (edes agenttilaseilla). En ymmärrä, miksi MI6 laittaa James Bondin tekemään hommia salaisena agenttina, kun mies hankkii dataa yhtä vaivihkaa kuin minä seksiseuraa (eli alastomana ala-asteen pihalla mahdollisimman suurta rynnäkköasetta kantaen). Vaivihkaisen hiiviskelyn sijaan Bond kulkee pirtistä pirttiin kanuunat täyttä häkää laulaen ja jos pelaajan mielenkiinto on vähäksi aikaa hervahtaa, vastaa Treyarch kyllästyneen mielen kutsuun räjäyttämällä kaiken paskaksi viiden minuutin välein ja tärisyttämällä siinä välissä jatkuvasti pelimiljöön rakenteita. Ihan oikeasti, onko Treyarchin takana toimivana harmaana eminenssinä pahaksi muuttunut Michael J. Fox, joka kompensoi Parkinsonin tautiaan pistämällä koko pelaavan nuorison päät tärisemään tuntitolkulla per päivä? Vai onko pelisuunnitteluosastolla pistelty taas hattuun siihen tahtiin tahnapiriä, että muuta vaihtoehtoa ei ole ollut? En tiedä, helvetin ärsyttävää se on. Suurimman osan ajasta kopassa jyllää "Oma CODI kullan kallis" -mantra, kun modernien sotilastykkien eteen lappaa piponaamaista terroristia toisensa perään. Ainoa CODien ja Quantum of Solacen päähenkilöitä erottava ominaisuus on se, että James Bond on oletettavasti nähnyt naisen vaginan syntymänsä jälkeen. Ja katsellut häpyä vailla halua tunkea sinne lasia ja lyödä nyrkillä perään ydinpommin laukaisukoodien paljastumisen toivossa. 

Ehkä matalaotsainen rymistely on nyky-Bondille ihan tolkullinen vaihtoehto, sillä Vapauden ja Munuaispiirakan vastustajat ovat harvinaisen ääliötä sortimenttia. Esimerkiksi Casino Royalesta tuttu pommimiehen perässä pinkominen tuntuu vähän turhalta, kun tien tukkii 200 madagaskarilaisterroristin armeija - mihin helvettiin sitä pommia edes tarvitaan, kun teroilla on tuollainen miesylivoima? Kaikki oleellinen data löytyy ympäriinsä lojuvista matkapuhelimista, joten keskivertomuistilla varustettu albanialainen kerrossiivoja voisi hoitaa homman agenttia tehokkaammin ja huomaamattomammin. Tämä vaihtoehto tulee erityisen oleelliseksi siinä vaiheessa kun pelaaja tajuaa myös Bondin itsensä olevan totaalinen vatupassi, kun tämä hiippailee tyhjässä oopperatalossa SMOKKI, ei esimerkiksi huoltomiehen haalari, päällään. Toisaalta, Craigin naama yhdistettynä tyylikkääseen pukuun ja "Vaimo pakotti oopperaan kolme päivää sitten ja ryyppäsin itseni tajuttomaksi vessassa ja heräsin äsken"-selitykseen voi tarjota ihan kelpo alibin. 

Ymmärrän kyllä, että moderneissa Bondeissa meininki on paljon vanhoja "herrasmies"agentointeja brutaalimpaa, mutta siirtymällä monotoniseen mainstream-lahtaukseen peli paitsi muuttuu dynaamiseksi kuin maksullinen perseseksi, myös hukkaa mahdollisuuden erottua massasta. Silloin kun peli malttaa hetkeksi rauhoittua, se on itse asiassa ihan jees. Australialaisessa oopperatalossa hiippailu, vartijoiden äänetön eliminointi ja turvakameroiden välttely toimivat aivan ketterästi eikä tätä kohtausta seuraavasta luolapiiloleikistä helikoptereiden kanssa (kyllä, luitte oikein) ole pahaa sanottavaa. Hetkellisen piristymisen jälkeen peli kuitenkin loksautti automaatin takaisin silmään ja 300. vihun vilahtaessa suojansa taakse staattisesti röpöttelemään päätin elää ja antaa muiden kuolla tylsyyteen tämän vihlovan pukaman äärellä. 

Näin niitä pelejä Treyarchilla tehdään ja kun miljoonia menee myyntiin, niin paskaakos tuosta. En onneksi suhtaudu Bondeihin niin intohimoisesti, että jaksaisin tästä sen kummempia pultteja vetää. Pertti Peruspelaajalle 007: Quantum of Solace edustaa ihan martinilasiin menevää viihdettä. Itse olen vain tyytväinen siitä, ettei minun tarvitse enää tähän pökäleeseen koskea. Ja että sain jälleen hyvän tekosyyn postata Hitmanissa Siltä Näkyy Tissit:n kuvan blogiini. Ei paha.