Tennis (GB) & Super Tennis (SNES)

Hairy balls bouncing

Tennis (Game Boy) & Super Tennis (Super Nintendo)

Ah, tennis, tuo herrasmiesten ja rouvasnaisten laji. Nurmikenttien Pong, jossa perkeleet lentävät kilpaa mailansäleiden kanssa. Peli, joka pitää tunnelman intensiivisenä väliajoillakin "Kumpi ehtii hajottaa enemmän sponsorimailoja"-kisojen muodossa. Laji, joka todisti maailmalle, että tummaihoiset, isoperseiset kaksossiskot voivat menestyä muutenkin kuin tekemällä pornoa. 

Olen itsekin aikanaan pelannut tennistä. Mailan sojottelu ja karvaisten pallojen hively yhdistettynä soran rahinaan sekä miehekkään ähkeeseen toivat mieleeni kesät seurakunnan leirillä. Varmuutta uhkuen osallistuin ensimmäisiin kisoihini häviten 78-vuotiaalle rantaruottalaismummolle, jonka toinen keuhko oli lahjoitettu Neuvostoliitolle osana sotakorvauksia. Poltin kaiken tennikseen liittyvän - myös valmentajani - enkä ole sen koommin pelannut. Paitsi virtuaalikentillä - etenkin Nintendon NES:lle julkaisema Tennis ja Xboxin Top Spin häilyvät kultaisina mielessäni. Pohjat kahden retrotennispelin tyypittämiseen ovat siis hyvät. 

Idea Game Boyn Tenniksessä ja Super Nintendon Super Tenniksessä on sama: tehdä niin realistinen tennispeli kuin alustan tekniikka antaa myöten. Game Boylla tämä tarkoittaa yhtä vastustajaa, nelinpelin puutetta ja varsin yksinkertaistettua fysiikkaa. Super Tenniksessä on koko hoito: yksinpeli, nelinpeli, uramoodi sekä useita eri pelihahmoja ja kenttämateriaaleja (asvaltti, ruoho ja massa). Grafiikka on molemmissa pidättyväistä mutta animoinniltaan elävää sorttia: Game Boylla jopa pelaajien kasvonpiirteet erottuvat ja Super Tenniksessä pallopojat ravaavat karvakuulat pois kuleksimasta. Äänimaailma koostuu asiallisesti pallon mätkähtelystä ja yleisön kohahtelusta. Super Tenniksessä tuomari puhuu digitoidulla konemusaäänellä, Game Boyn spesiaalina on pelin aikana kuultava raivostuttavan toisteinen musiikkiluuppi (jonka saa luojan kiitos pois päältä). GB:n Tenniksen Nintendo-gimmickinä on tuomarintuolissa pöjöttävä Mario, joten teknisesti ottaen Mario-pelien keräilijöiden kuuluu hommata tämäkin muovilärpäke huojuvaan pelitorniinsa. 

Kontrollit ovat yksinkertaista sorttia: D-padilla liikutaan pallon kohdalle ja napinpainalluksen kohdalla määrätään pallolle suunta. GB:lla lyöntejä on kaksi, iskulyönti ja koholyönti, SNES:n puolella pääsee mäiskimään jopa alakierteitä. Joskus nopeassa tilanteessa suuntaa ei ehdi vaihtaa ja hammerimälli karkaa reilusti viivan väärälle puolelle, mikä tietysti tympäisee. Toinen retro-ongelma liittyy pallon hahmottamiseen: skaalautuvan 2D-spriten vauhtia ja etäisyyttä on merkittävästi hankalampi arvioida kuin reaaliajassa liikkuvan 3D-kuukunan. Nämä ongelmat huomioiden onkin pikku pakko ihastella, miten hyvin molemmat pelit onnistuvat tenniksen dynamiikan kaappaamaan. Pallon liikkuu realistisesti ja sillä on selkeästi massa. Lyönnit menevät fysiikan lakien mukaan eikä leijuvan pallon syndroomaa tunnu kuin hetkittäin. 

Game Boylla touhuilu on yksinkertaista mutta hyvin paljon oikeaa tennistä muistuttavaa. Napakat syötöt palautuvat huonosti, mikä mahdollistaa nopean kääntölyönnin toiselle puolelle kenttää. Liiallinen verkolla roikkuminen palkitaan pään yli humajavilla koholyönneillä. Vuoden 1989 tekoälyksi vastustajaukkeli pelaa yllättävän hyvin muuttaen pelityyliään pelin edetessä (saman kaavan pommitus ei onnistu) ja rankaisemalla armottomasti virheistä. Vaikeustaso on kohdallaan - yhdenkin pallon voittaminen käy työstä (mikä on sinänsä loogista, koska pelissä on vain yksi vastustaja). 

Super Tenniksessä peli on yhtä toimivaa, mutta merkittävästi monipuolisempaa. Erityisesti verkolla pelaaminen nousee tärkeään rooliin, sillä stoppereiden lyömisellä voittaa monta palloa. Ässien syöttäminen ei ole liian helppoa, innostuksissa lyönnit karkaavat helposti liian pitkiksi tai leveiksi ja vastustajatkin tekevät inhimillisen oloisia virheitä. Ottelut etenevät aitojen tennismatsien tapaan hyvän vireen vuorotellessa pelaajalta toiselle. 

Sekä GB:n että SNES:n lätkypallopelit kaappaavat hienosti tennikselle lajityypillisen piirteen: kyse on loppujen lopuksi hermopelistä. Vaikka kontrollit olisivat hyvin selkärangassa ja vastustajan tekoälyä on suhteellisen helppoa lukea, mistään ei tule hevon helsvettiä, jos oma nuppi ei pysy kurissa. Ja sen verran inhimilliseltä vihulainen molemmissa peleissä tuntuu, että aitoja "voinypperrrrse se oli sentin yli"-huudahduksia karkaa huulilta tuon tuosta. Super Tenniksen kaksinpelissä hermofaktori nousee vielä toiseen potenssiin,- onneksi SNES:n ohjan on sen verran ergonomisesti muotoiltu, ettei kaverille tule kovin pahaa pädi-ihottumaa. 

Lyhyesti summattuna: sekä Game Boyn Tennis että Super Nintendon Super Tennis ovat hyvin tasapainotettuja, realistisen tuntuisia ja erittäin pelattavia tulkintoja hienosta pallopelistä. GB-versiota suosittelen vessareissuja pidentämään ja peräpukamia pahentamaan, Super Tennistä taas kanssakarvapallonörttien kanssa järjestettävän retrotennisturnauksen kivijalaksi.

Ja tiedättekö mikä on hyvin, hyvin ironista? Kummatkin pelit tuntuvat merkittävästi enemmän tennikseltä kuin Wii Sportsin sääskentapon MM-kisat. Aina kehitys ei mene eteenpäin.