EA:n LOTR-toimintaseikkailut

Paskalla LOTRaamista

Lord of the Rings: Two Towers & Return of the King (Xbox)

Hevosjoulukalenterini viides luukku (voinette arvata, mitä kalenterissa avataan ja mitä sisältä löytyy) kertoo, että joulu jollahtaa syliin varsin äkäiseen. Itselleni Sormusten Herra -leffatrilogian tiiraamisesta on tullut eräs tärkeimmistä jouluperinteistä. "Niinpä - on mahtavaa kun on kerrankin kunnon mätöt nokan alla ja aikaa tollottaa ruutua tuntitolkulla", hymyilee kanssanörtti naama kiiltäen. Vitut se siitä johdu. Jos tietäisitte, millaisessa seurassa juhlapyhäni tavallisimmin vietän, ymmärtäisitte hyvin, miksi kaipaan niin kovasti Klonkun kaltaisten epäitsekkäiden hahmojen seuraa ja haluan lepuuttaa silmiäni uruk-hain suloisissa piirteissä.

Mutta tyly fakta on se, että trilogia alkaa olla nähty viimeistä Sauron-postimerkkisarjan esituotannosta kertovaa ekstraklippiä myöten. Hobitti-leffat ovat toki tulollaan, mutta koska Jackson joutuu paikkaamaan rasismiaan tekemällä kääpiöistä kolmetoista pientä neekeripoikaa ja muuttamaan velhon feministien raivon takia Gandalfiinaksi, täytyy meidän Valtasormuksen muotoista penisrengasta kantavien olmien etsiä viihdykettämme muualta. Nappasin kouraani EA Sportsin häkkänsläsh-duon ja lähdin vaeltamaan kohti Mordoria. En olisi arvannut, että Sauronin kauhunkoura kuristaa pil(l)iäni jo kolmannessa kentässä.



Two Towers

Harvassa ovat ne pelielämykset, joissa alkuvideon luoma loistotunnelma on saanut samalla tavalla sotakirveestä päähänsä kuin Two Towersin alussa. Alun lisensoitu leffamatsku oikeine soundtrackeineen sai korvani suipottamaan epätavallisen kovina ja herkkinä, mutta ristileikkaussiirtymä vuoden 2003 grafiikalla kokoonkursitun Isildurin nahkoihin oli hirvittävin metamorfoosi koskaan. Two Towers on RUMA, aivan järjettömän ruma. Hyvä on, konsolisukupolven ensimmäiset pienokaiset eivät olleet mitään lapsimissejä, mutta vikaa on myös kontekstissa: ellei ruudulle paiskottaisi vuoron perään aitoa leffavideota ja rujosti sisäsiittoisen näköisiä haltioita, grafiikkaan saattaisi jossain vaiheessa tottua (mitä toisaalta epäilen hyvin, hyvin vahvasti).



Nähdessäni Gimlin ensimmäistä kertaa nauroin valehtelematta minuutin putkeen kaappi levällään - kääpiö, jonka kasvoihin pesiytynyttä lihansyöjävirusta on yritetty hoitaa liekinheittimellä, aiheuttaa painajaisia jopa Leatherfacelle. Grafiikan hirveys on hoksattu myös pelitiimin puolella ja hätäratkaisuna on päätetty piilottaa suurin osan ruudun tapahtumista tekemällä grafiikasta mustaa kuin Angmarin noitakuninkaan krapulapaska. Suurimman osan ajasta pelaaminen on oikeasti mahdotonta, kun mustanharmaan mössön seasta pyörivistä ruskeista pampuloista pitäisi erottaa mikä on kivi ja mikä selkäänpuukotukseen sekunnissa karkaava hiisi.

Peli alkaa siitä mistä leffakin (eli ensimmäisestä sormusmaailmansodasta), mutta ilman mitään sen kummempia selityksiä toinen kohtaus hyppää Viimapäälle myllyttämään sormusaaveita Aragornina. EA:n viesti on selvä: kaikki te olette tämän kuitenkin nähneet, vitut me teille jakseta selittää, saati tehdä kunnon peliä - te huorat maksatte kuitenkin. Myös pelimekaniikasta hoksaa, että tiimi on kuluttanut merkittävästi enemmän aikaa Pitkänpohjan Pehkun porisuttamiseen kuin varsinaiseen työhön.



Taistelu kokemuspisteineen ja niillä ostettavine uusine liikkeineen on periaatteessa erittäin hyvä, mutta täydellinen rytmitajun puute suunnittelussa rampauttaa systeemin totaalisesti. Ruudulla hyörii jatkuvasti niin järjetön määrä vihulaisia, että tyylikäs massataistelu muuttuu sekunneissa kaoottiseksi napintakomissähellykseksi, jossa ei ole mitään helvetin tolkkua. Ja koska örkki per sekunti -tahti ei ollut pelintekijöiden mielestä tarpeeksi raivostuttavaa, jo kolmannessa kentässä pelaajan pitää torjua puolen sekunnin välein kohti vipajavia tulinuolia. MIEKALLA. Saatanan tunarit.

Perustaistelu on ärsyttävää, mutta pomomatsit ovat se elementti, joka katkaisi olifantin selän ja teki Two Towersista kenties lyhimmän arvostelupelikokemuksen ikinä. Morian porttia vartioivan vesimörön kurmottamisen logiikan hoksaamiseen menee jumalattoman kauan eikä tajuamista suoranaisesti paranna se, että kusipää hakkaa maassa makaavaa sormussaattuelaista lonkeroilla naamaan täysin sumeilematta.



Peikkoa vastaan taisteleminen Balinin haudalla sisältää kaikki pomotaistelun kuolemansynnit: otuksen päähyökkäystä ei voi torjua, jaloissa häärii jatkuvasti perusörkkiä viemässä huomiota isopahiksen kurmotukselta ja ainoa keino tappaa peikko on läpsiä sitä läpikömpelösti toteutetulla jousiammunnalla, yksi pieni hipari kerrallaan. Viidennentoista yrityksen jälkeen paiskasin ohjaimen seinään ja Tuplatornin Tuomiovuoreen.

Hyvä on, lisenssipelit ovat lisenssipelejä, mutta silti sopii ihmetellä, kuinka näin hyvistä aineksista on saatu kasatuksi näin pimeä, ruma, ankea ja hankala läjä persettä? Ennemmin aloitan jokaisen aamuni balroginsmäidäpirtelöllä kuin kosken tikullakaan tähän ryönään.



Return of the King

Tämän paatoksen jälkeen on yllättävää todeta, että Return of the King on varsin hyvä peli. Välivideoita ei vieläkään voi skipata ("Kun te nyt sen lisenssin saitte, niin te myös käytätte sitä tai uitan lastenne naamat happoaltaassa", karjui EA:n pomo aikanaan), kiinteät kamerakulmat jakavat vihuille "Vedä sankaria turpaan kulkematta lähtöruudun kautta" -kortteja ja jousen automaattitähtäys toimii samalla jakomielitautisen logiikalla kuin aiemminkin, mutta muutoin edellisosan virheistä on selkeästi otettu oppia.



Grafiikka on merkittävästi parempaa ja vaikka mistään kuvallisesta loistosta ei voikaan puhua, pimeämmistä ajoista huolimatta ulkoasu on skarpimpi, värikkäämpi ja valoisampi kuin edeltäjässä. Tehtävissä on kunnollinen rytmi ja selkeästi esitetty päämärä, johon voi pyrkiä itse valitsemillaan konsteilla. Vaikka putkessa mennään edelleenkin, esimerkiksi Cirith Ungolin tornissa Sam saa harventaa keskenään resuavia örkkilaumoja hyvinkin vapaassa järjestyksessä. Tehtävissä on miellyttävä eeppisyyden tuntu ja etenkin Minas Tirithin puolustamisessa on juuri oikeanlainen tunnelma, aina läjäpäin katapulttitulessa kuolevia siviilejä myöten. Jopa välivideoissa on enemmän tolkkua, sillä tarinaa kertovalle Ian McKellenille on kirjoitettu kokonaan uutta, tapahtumia hyvin tiivistävää dialogia.

Kaikkein paras uudistus liittyy taisteluun, jonka tempoa on rauhoitettu merkittävästi. Nyt muurahaisparven keskellä häsyämisen sijaan sankarin rinnuksiin hyökkii maksimissaan 5-8 kuumottajaa kerrallaan, mikä on sopusuhdanteessa leffan kanssa ja muuttaa piripäisen napintakomisen realistisemmanoloiseksi miekkamätöksi. Kalpakassisenkalistelussa on oikeanlaista hurmosta ja Arathornin pojan rynnätessä hiisiaaltoa vastaan Narsil tanassa on vaikea estää puolituistaan nytkähtelemästä.



"Entäs cooppipeli, sinähän unohdit sen kokonaan ja sitäpaitsi Aragorn nimesi miekkansa Narsilista Andúriliksi, sinä vaikkuperse", rääkäisee Tolkien-fani karvaista kääpiötään kourien. Niin, totta. Moninpeliä mainostettiin eräänä ROTK:n tärkeimmistä uudistuksista verrattuna Two Towersiin, mutta en koskaan päässyt pelaamaan sitä. Miksikö? Syitä on kaksi. Yhteistyömoodi on nimittäin lukittu, koska jostain normaalijärjelle käsittämättömästä syystä yhden suurimman uudistuksen lukitseminen ennen yksinpelin suorittamista oli pelintekijöistä hyvä idea (ja on edelleen - turhaan siellä kyyristelet, Gran Turismo vitosen vauriomallinnus).

Toinen syy liittyy ensimmäiseen: en koskaan päässyt pelaamaan co-op-moodia, koska hermoni eivät kestäneet yksinpeliä. Ongelma, joka riivaa monia arcadetyyppisiä hack'n'slash-pelejä, on nimeltään multitaskaaminen. Minas Tirithin muurinharjalla gandalfoitu puolustus pisti otsan ryppyyn - tiukalla aikarajalla varustettu edestakaisin säntäily ja miljoonan asian hoitaminen samalla, kun tekoäly joko seisoo tumput suorina tai tumputtaa seisovaa suoraansa, on puhdasta työpelaamista. Koska kuitenkin selvisin kentästä treenaamalla (ja hieman läppäriä netistä lueskelemalla), annan tehtävälle synninpäästön - haastetta saa antaa, jos sen voi voittaa hieromalla tarpeeksi.



Pelennorin kentät sen sijaan olivat liikaa. Tehtävässä Aragornin, syylän ja parturihomon pitää suojella Merriä ja Eowynia noitakuninkaan hyökkäykseltä sekä samaan aikaan pitää huoli, etteivät olifantit jyrää paikoillaan töröttävää kaksikkoa jalkoihinsa. Homma toimii siten, että olifanttien kukistaminen tapahtuu ylhäällä harjanteella ja nazgulin kurmotus puolellaan harjanteiden välissä olevassa, örkkejä ja itäläisiä kuhisevassa solassa. Kun sotakoneen saa nurin, noitakuningas ilmestyy alas. Mutta koska välimatka on liian pitkä, nazgul ehtii aina iskeä 3-4 vaparia perille ennen kuin Ara-Korni ehtii edes ampumaetäisyydelle. Ja vaikka ehtisikin, jousen surkea automaattitähtäys ja selkään hilparilla hakkaavat itäläiset tekevät touhusta täysin mahdotonta, vaikka pelasin helpoimmalla vaikeusasteella. Homma on totaalisen sattumanvaraista ja niin läpeensä surkeasti suunniteltua, että peli-iloni hävisi näkyvistä kuin perseenkourimishimon riivaama Frodo Pomppivassa ponissa.

Pääasiassa Return of the King on kuitenkin hyvää viihdettä ja olemukseltaan juuri sellainen kuin simppelin Sormusherramätön tulee ollakin. Itsekin palannen vielä pelin äärelle myöhemmin ja raportoin yhteistyömoodin toimivuudesta.

---



Näin loppukaneettina mainittakoon, että Tolkien-faneilla on myös erinomainen ilmaisvaihtoehto syventää elämättömyyttään wowittajien tasolle. Lord of the Rings Online -mörppi muuttui maksuttomaksi syksyn alussa ja se vähä, mitä peliä ehdin tahkota ennen väsymistäni mopoläppärini aiheuttamaan diaesitykseen, oli parasta virtuaalista sormusherraviihdettä ikuna. Maailma on häkellyttävän syvä, esikuvalleen uskollinen ja etenkin ropeservuilla pelattaessa miellyttävän kaukana perinteisestä piisamirottien grindaamisesta (joka sekin onnistuu, toki). Harva pelihetki on ollut yhtä hilpeä kuin Awen kanssa suoritettu Konnun baarijuoksu, jonka loppupuolella hobittini oli niin päissään, että pelkästään tuopin saaminen käteen oli sula mahdottomuus. Kannattaa ehdottomasti tutustua, peli löytyypi täältä.

Miksi nämä pelit pitää omistaa:

Two Towers

Koska olet helposti huijattava idiootti, joka myisi sielunsa mahdollisuudesta päästä putsaamaan Konkarin matkavessa kielenkärjellään.

Return of the King

ROTK on paria karmeaa kämmiään lukuunottamatta erinomaista arcademättöä, joka vangitsee leffatrilogian fiiliksen varsin mukavasti ja tarjoaa paljon tekemistä.