Pair of Painful Balls
PapiBounce
Tiedättekö sen fiiliksen, kun mieli soi viulunkielenä mutta se viimeinen kamelinselkä on vielä napsahtamatta? Monta syytä totaalisiin kilareihin olisi - laskut rästissä, kissa kusi matolle, kusimattoa raahatessani kaaduin portaissa, kokoomus on edelleen olemassa - mutta se viimeinen oljenkorsi vielä ehjyyttään kannattelee vavahtelevaa mielenterveyttä ja estää raivon perkeleitä pääsemästä irti. Ei hätää, nykyaikainen teknologia tuo ragefiileille erinomaisen keinon pamahtaa huutohurmokseen missä tahansa, milloin tahansa - saanko esitellä, Sunflatin PapiBounce.
On olemassa vaikeita pelejä ja sitten epäreiluja pelejä - ja PapiBounce huutaa suureen ääneen ylpeyttään jälkimmäiseen kuulumisesta (kunhan pelaajan pään vessanpöntössä pitämiseltään ehtii). Siinä missä muut pelit vaikeutuvat lineaarisesti (eka kenttä helpoin, viimeinen vaikein) tahi progressiivisesti (mitä paremmat varusteet, sitä pahempia mörköjä vastassa), PapiBounce on puhdas digitaalinen kyrpä alusta alkaen, tupessaan sopivat kierteet juuri sinun otsalohkoasi varten.
Peli itsessään on simppeli - ohjataan vaaleanpunaista palloa, joka kiitää vesiputkessa oikealta vasemmalle. Pallo pomppii (miellyttävän apogeemaisessa graafisessa miljöössä) jatkuvasti putken ylä- ja alareunan välissä - puhelinta kallistelemalla myös Papin liikkumakulma muuttuu luontevasti ja dynaamisesti. Homman nimi on kerätä mahdollisimman iso pistepotti pääsemällä niin pitkälle alusta kuin mahdollista. Ja se ei muuten ole pitkästi se Viemäriröörissä nimittäin vaanii kasa teräviä piikkihässäköitä, joihin osuminen on megamaanisia perinteitä noudattaen kerrasta Game Over.
Ja juuri tässä tulee esiin PapiBouncen täysin sadistinen puoli: viholaisten lokaatiot arvotaan joka pelikerralla täysin sattumanvaraisesti. Pelin kulkua siis ei voi oppia ulkoa, vaan se on joka kerralla erilainen - ja useimmiten puhtaan mahdoton läpäistä.
Ensimmäisen 2000:n pisteen jälkeen vihulaista on aivan helvetin tiheässä ja erittäin summittaisella ohjaustyylillä niiden välistä luoviminen kirvoittaa ilmoille monet raikkaat kirosanaryöpyt (itse suosin eläinten sukuelinten luovaa käyttöä perinteistä vitunhuutamista terästämään). Kuvaavaa on se, että parituhatta pistettä on suhteellisen helppo saavuttaa, mutta korkein saavuttamani pistetulos - joka vaati ihan mieletöntä äpöstämistä ja säkkikaupalla puhdasta munkkia - on 3949 pistettä. Ja kun omaa pistepottiaan vertailee sataan muuhun PapiBouncen tahkoajaan, niin lähellä kärkeä ollaan koko ajan: tämän viikon paras pistetulos on 5925. Koska viikon paras tulos on koko ajan niin lähellä, puhtaan sadistista tekelettä tulee jauhetuksi uudestaan, uudestaan ja uudestaan.
Lööppeihin nostavaan ruuhkabussissa raivostumiseen ja täysin tarpeettomaan mutta silti alati koukuttavaan mielensäpahoittamiseen PapiBounce on kutakuinkin täydellinen pikkupeli.
Buka Free
Indiepelit tuntuvat noudattavan kahta graafisen suunnittelun päälinjaa: PapiBouncen kaltainen äärimmäinen retropelkistäminen tahi Bukan tapainen viittä vaille ällöttävyyteen menevä söpöstäminen. Järjetöntä höplötystä solkkaava Buka on niin sympaattinen tapaus - pelaajaa kiittelevä ja tähtien lukumäärää ihmettelevä hymysuinen pikkuplaneetta - että eihän tällaista veijaria voi päästää yksin ajelehtimaan galaksin halki. Vaikka mieli tekisi ja usein.
Papin tapaan…hetkinen, voiko lestadiolaisalueelle asuva kirjoittaja käyttää tuollaista ilmaisua ilman ikäviä mielikuvia? Hmm…ei.
PapiBouncen tapaan Bukan pelimekaniikka on miellyttävästi kaikesta turhuudesta karsittu, zeniläistä koulukuntaa edustava virtaviivainen otus. Bukaa rahdataan ruudulla sormella vetämällä, kohti kiitävät ulkoavaruuden kappaleet joko taputellaan kauemmas tai läsäytetään uuden Kuiperin vyöhykkeen alkusiemeniksi painamalla sormea pidempään körmyn kohdalla. Potentiaalisesti haitalliset objektit jättävät jälkeensä joko terveyttä ja pistesaldoa kartuttavia uraaniytimiä tahi…okei, tässä kohtaa en enää voi päteä avaruustermistön eksaktilla käytöllä, punaisia hymysuisia pommiolioita.
Eteerisen tunnelman ja hektisen toiminnan yhdistelmästä syntyy erinomainen kombo, josta nauttimista edistää tahi estää, mausta riippuen, nihilistinen vaikeustaso. Pari ensimmäistä kenttää ovat ns. kävelyitä kiertoradan puistossa, mutta viitoskentästä eteenpäin armoa ei enää tunneta. Vihua puskee ruudulle niin kuun helvetisti koko ajan ja vieteri kiristyy joka kentässä - Buka ei kestä kovinkaan monta iskua eikä yhden lämäyksen jälkeen ole turvassa sekuntiakaan seuraavalta törmäykseltä. Tyypillinen pelikerta meneekin niin, että alussa surffaillaan sulavasti ja lopussa kaikki päättyy kymmenessä sekunnissa raivokkaan asteroidipommituksen jälkeen.
Ihan Papinan raivoon Buka ei pelaajaa pieksä ja sisäistettävä pelimekaniikka tarjoaa tanakan koukun, mutta ei tätäkään kovin herkkähermoisille passaa suositella. Sen sijaan herkkähermoisten ihmisten raivoamisesta nauttiville (eli parisuhteessa eläville miehille) Buka on kutakuinkin täydellinen asia olla olemassa. Ei meinaan tarvitse paljoa omaa aikaa etsiä tai joulukorttien tekemiseen osallistua, kun puolisonsa tämän pariin houkuttelee.
Omaa mielenterveyttäni koetteli äsken eli keskiviikkona se, että yhdistykseni sekä toiminnanohjaaja että kokki olivat lähteneet töistä pois.
VastaaPoistaMä itse olen kokenut, että Unity of Command on epäreilu peli.
Ylimääräisiä rivivälejä oli sattunut nyt pääsemään arvosteluun läpi. Bloggerissa tekstiä editoidessa niitä tapaa kyllä tulla.
Toivon, että nyt joulun ajan pyhien loputtua alkaisi pukata uusia arvosteluita.
VastaaPoistaEdellisestä kommentistani taitaa olla jo puoli vuotta. On aika mainita, että peliblogillasi on mahdollisesti muitakin faneja kuin minä.
VastaaPoista