Trine

Kolme iloista kliseetä

Isänmaa-sarja: Trine (PS3)

Kimppapeli!

Nimmarin peliblogi on kuollut, kauan eläköön Nimmarin peliblogi! Totta se on, uskotte tahi ette, mutta pitkän merenalaisessa Tirsamaassa vietetyn puolivuotisen jälkeen Peliarvostelun Suuri Varhainen on palannut. Kulunut puolikas auringonkierto on muokannut allekirjoittaneen perspektiiviä jonnin verran: enää en jaksa piiloutua hevospenetraatioista haaveilevan pseudohahmon taakse, vaan kirjoitan arvostelut rehellisesti omana itsenäni. Tätä tekstiä siis takoo Iikka, oululainen stand-up-koomikon alku ja näin tilanne tulee myös jatkossa olemaan. 

Blogin kahta uskollista lukijaa tyylinmuutos voinee harmittaa, mutta gimmickeillä kikkailussa on sellainen juttu, että jossain vaiheessa tulee väsy ja väljähdys. Nykyisin haluan vain pelata ja luukuttaa täysiä tekstiä pihalle, en hioa tyyliä ja tehdä tästä maailmaa suurempaa epookkia. Näin ollen pietän homman itelleni mielekkäänä ja sopivan helppona - ja julkaisukynnyksen matalana. En osaa sanoa, kuinka tiheään tekstiä tulevaisuudessa eetteriin tihkuu, mutta ainakin pitkästä aikaa pelailu on päivittäishommaa ja kiinnostaa aidosti. Myös peliteollisuuden pillunpäreiksirepiminen saa piisata, jatkossa pelaan mitä itteäni huvittaa. Kaksi selkeää suuntaviivaa haluan säilyttää: painotuksen vähemmän tunnetuissa peleissä (erityisesti indiesektori kiinnostaa kovasti) ja kimppapeleissä (joille on tuleva blogiin oma, selkeästi jaksoteltu osionsa). Sen kummemmitta törinöittä hypätään vuoden ensimmäisen arvostelun pariin, näi! 

Kotomaisen tasoloikinnan kuulasta purppurakruunua kantava Trine on jälleen ajankohtainen, kun pelin jatko-osa Trine 2 valittiin Nintendon tuoreen WiiU-konsolin latauspalvelun kärkikastiin. Vaikka kakkonen onkin nyt ykkönen, ei edullisemmin irtoavaa ykkösosaa missään nimessä kannata jättää hoksiotta: Trine tarjoaa velhonpadallisen maistuvaa triotouhuamista ja fysiikkapaslejen selvittelyä. Puolet psykedeelisennäköiseen sienisoppaansa peli kauhoo Lost Vikingsin kolmiyhteyteen perustuvasta solidaarisesta työnjakamisesta ja loput Little Big Planetin veikeästä koheltamisesta ja mellevästi mallinnetusta fysiikasta. Resepti on tuju ja vie padinpitelijän kymmenisen tuntia kestävälle rauhanomaiselle tripille. 

Hahmoja on kolme: Timo Jutilan ruumiinrakenteella varustettu Rillaaja-Ritari, Bionic Commandon esiäiti Rosmo-Roosa ja maailman nynnyin velho, Intro-Mortti-Vertti. Jokaisella tyypille piisaa omanlaisiaan hommia: ritari mäiskii vastaan tulevat monotoniset (joskin hyvin animoidut ja yllättävän ketterästi selkään kiertävät) luurankoarmeijat luujauhoksi kuin Tauski Peltonen hääyönä, varas flengailee tarttumakoukullaan muita korkeampiin ulottuvuuksiin ja velho telekinesoi luomansa laatikot ja siltapalikat paikalleen. Yksikään hahmoista ei ole turha, mutta munaton sivarivelho jää usein reserviin ja parhaana yleishahmona häärii notkeasti liikkuva varas, joka tappelee useampaakin huippumallia vastaan jousiammunnan ja pikaisen asemanvaihdon komboilla. Ilman voron tarttumakoukkua Trine olisi puolet paskempi peli, niin vinkeää ilman halki venkoilu on. Kontrollit pelaavat pääsääntöisesti aivan niin kuin pitää, mitä nyt velholla laatikonluonti ja palikoiden paikalleenpistely voisi olla aavistuksen verran sulavampaakin. 

Trinen tempo on miellyttävän rauhallinen: pasleja saa äpöstää kaikessa rauhassa ilman niskaan hönkivää vihulaismassaa. Pulmat ovat kekseliäitä ja vaativat paikoitellen miellyttävän runsaskaisesti hoksottimia - kuten hyvässä ratkomispelissä pitääkin, moni aamuyön tunteina aivolohkoja hiertänyt lähesmahdoton roplemi ratkeaa aamun virkeällä solukolla heittämällä. Muutaman kohdan ratkaisu on sen verran pirullista mallia, että kerran jopa repesin ääneen ongelman ratkettua viimeisellä, täysin absurdilta tuntuvalta vaihtoehdollani: ettäs kehtasittekin, senkin kurapersiet, kumarran teitä. Yksinpelattunakin puzzleihin tuntuu olevan useampi kuin yksi vaihtoehto, mutta kimppapelissä (maksimissaan kolme pelaajaa) luovuus kukkii ja löyhkää kuin Critical Mass viimeisillä viikoillaan. Mitteepä sitä suotta mittään kiipeilyratoja rakentamaan, kun nakkaa rosmon laatikon päälle kökkimään ja antaa velhon levitoida pinkeän pihistelijän ylätasolle harakoimaan. 

Audiovisuaalinen toteutus on mukavasti linjassa iisin meiningin kanssa. Maisemat ovat väriloistoltaan, valoefekteiltään ja yksityiskohdiltaan täysin omanlaisensa näköisiä, satumaisia ja epätodellisia fantasiamaisemia - ei ihme, että sienet ovat taustagrafiikassa niin hallitseva elementti. Pienet yksityiskohdat, kuten taustalla virtaavat vesiputoukset ja lamppujen ympärillä hyörivät yöperhoset tekevät sievästä grafiikasta elävämpää. Animointi on hyyää ja fysiikkamoottori käskyttää esineiden hajoamista ja kimpoilua uskottavasti. Musiikki luo kevyttä satufantasiatunnelmaa oivasti ja etenkin pelin tunnari on suoraan sanottuna aivan helesvetin hyvä, virittäen pelaajan heti asianmukaiseen fiilikseen. 

Trineä on kaikin puolin kiva pelata ja yhteisiä hoksottimia hyödyntävänä se on myös kimppapuuhailun parhaimmistoa nykykonsoleilla (etenkin naispuoliseen kasuaalipelaajaporukkaan viattoman oloinen satukokonaisuus tuntuu kolahtavan tavallista kovemmin, ukkelit hoks!). Mutta se on myös Trinen suurin ongelma: se on tosi, tosi kiva, niin kuin nurkassa istuva keskivertokaiffari, joka kyllä kysyttäessä kertoo aivan asiallisia fantasiajuttuja mutta jolle ei tee mieli soitella seuraavana päivänä perään. Tarina ja sen huumori on keskiketterää kädenlämminkivaa, joka herättää korkeintaan huvittuneita mutta useimmiten turhautuneita tuhahduksia (okei, ritarin lohkoma "All this jumping - it's not proper for grown men" on aika hauska huuli). Pelihimon herättäjänä Trine on onneton tapaus, mikä saattanee osaltaan johtua tasapaksusta rytmityksestä: kentät soljuvat läpi jotenkin issestään ja varsinaiset huippukohdat ovat vähässä. Peli ei uskalla rikkoa omaa kaavaansa tarpeeksi, vaikka kenttiin tuodaankin jatkuvasti uusia leluja säädettäväksi. 

Ja kun Trinen haamu lopulta hyppää kuorestaan, se tekee sen aivan helvetin väärässä paikassa ja aivan helvetin huonolla tavalla. Super Mario Worldin loppukenttää lainaava bossimatsi on läpipasko tapaus. Päävihulaisena häärivä velhokummitus on hellyyttävä nassuke eikä koko satuvaltakuntaa uhkaava Soatana: koetapa kaivaa eeppisiä fiiliksiä ympäriinsä kirkuvasta aineettomasta pellehermannista, joka taistelee pelaajia vastaan luomalla tyhjästä laatikoita ja siltoja. Plus että jos kummitus itsessään on velho, hän todennäköisesti tajuaisi vastustajanaan myös olevan velhon, joka kykenee hetkessä heilauttamaan luodut laatikot pois tieltä…en tiedä, ehkä psilosybiinin vaikutus alkoi laskea liian aikaisin. Pahinta loppupahiksessa ei kuitenkaan ole höpöhaamu vaan kokonaan aiemman pelimekaniikan tuhoava kenttäsuunnittelu, joka muuttaa rauhallisen pasleilun riivatulla vauhdilla tapahtuvaksi vertikaalietenemiseksi, jolla ei ole mitään tekemistä aiempien pelituntien kanssa. Ja totta kai tietenkin, toisin kuin koko muussa pelissä, koko ylipitkä bossikenttä on checkpointeja vailla. Jotain finaalin turhauttavuudesta kertoo se, että Trine on ainoa nykykonsolipeli, joka on saanut minut paiskaamaan ohjaimen täysillä olohuoneen poikki (onneksi lentoradan toisessa päässä vastassa oli ydinräjähdyksenkestävä NES, joten isommilta vahingoilta vältyttiin). Jos loppumatsista jotain hyvää haluaa etsiä, on se sellaisenaan hyvä treeniväline Vitunhuutamisen SM-kisoja varten harjoitellessa. 

Viimeisen kentän pinnankiristelyä ja lievää särmänpuutetta lukuunottamatta Trine on kotimaisen pelintekemisen huippulaatua ja kaikin puolin laadukas tasohyppely, jonka poistaminen on pakkohommiksi lukeutuva aktiviteetti - semminkin, jos haluaa kevyen tavan fantasioiden toteuttamisen aloitukseen paremman puoliskon kanssa. Trinen cooppipelaamisesta se lähtee, Cortana-uniformun avaamiseen hampailla se päättyy.