Mega Man 9

Me-ga-man, rautakuori

Mega Man 9 (Xbox360)

Nostalgia on kertakaikkisen vänkyrä ilmiö, joka perustuu puhtaasti valheelliseen henkiseen masturbaatioon ajatuksella, että ennen asiat olivat paremmin. Jääkauden, paiseruton tai 90-lukulaisen suomalaisen tv-viihteen aikakausina eläneet tietävät totuuden: vitut. Vaan ihmekös tuo, että juuri 2000-luvulla nostalgianhimo tuntuu olevan päivä päivältä suositumpaa: yhä reikäisemmäksi käyvän sosiaalisen turvaverkon, liitoksissaan natisevan talousilluusion ja Eurostoliiton aikana on todella, todella miellyttävää ottaa pullollinen kahden tähden jaloviinaa ja jorata Dingon tahtiin yökerhossa - silloin katoaa paitsi vallitseva paska todellisuus, myös paskan todellisuuden aiheuttama turhautuminen ja innottomuus. Ollaan kuin oltiin nuorina, tai leikitään ainakin vähän niin aikaa. Vastaavaa itsetuntoa hivelevää itsepetoksen määrää näkee vain niissä sadenmetsien hakkuun vastaisissa mielenosoituksissa, joiden rivistöstä vasemmistonuori poistuu käärimään bonussätkää. (Eikä sillä että itse olisin ilmiöstä sen vapaampi - monessakohan tämänkin blogin jutussa olen illistellyt pätevään äänensävyyn, että ennen olivat miehet rautaa ja videopelit kettinkiä). 

Mitä tekemistä tällä on Mega Man 9:n kanssa, ihmettelee toinen vakituisista lukijoistani. Noh, se, että joskus - yhtä usein kuin poliitikko on rehellinen - retron äärellä tulee todenneeksi että ennen osattiin ainakin jotain paremmin. Mega Man -pelisarja vaipui kasibittisten kulta-aikojen jälkeen vuosiksi ja vuosiksi unholaan kolmiulotteisuuspelleilyjen ja spinoffien takia. Vaan kun Capcom päätti tehdä VR:t eli herättää Kivimiesten perinnön henkiin, tapahtui jotain hienoa - markkinoille ilmestyi kiinnostavin Rockman sitten vuosikausiin, Mega Man 9. 

Kaikki klassiset elementit ovat tallella - simppelin tyylikäs spritegrafiikka, ulkoaopetteluun perustuva pelimekaniikka ja syntsarokkaava musaraita (joka asianmukaisesti vaimenee tiettyjen ääniefektien kohdalla, aivan kuten alkuperäisissä). Positiiviisina lisäyksinä pelaaja havaitsee vain astetta pehmeämmän grafiikan, ärsyttävän salasanajärestelmän korvaamisen tallennusmahdollisuudella ja rankasta tahkoamisesta piirun verran helpompaa tekevän buustikaupan - muutoin pelin äärellä istuksiessa voisi aivan hyvin kuvitella vuoden olevan 1992, mitä nyt silloin minulla oli enemmän seksielämää, kiitos aktiivisen sulkapallovalmentajani. 

Koska omalta seinältäni löytyy Mega Man 2 -pikselitaulu ja sohvalta Mega Man -tyyny (kiitos systerille molemmista), lienee selvää, että paluu perinteiseen formulaan herätti minussa erittäin voimakkaita mielihyvän tunteita. Kaikki toimii niin kuin pitää: biisit ovat pirun hyviä, viholliskaarti vaihtelee kekseliään ja naurettavan välillä, bossimatsit hiostavat kämmenet ja pomoilta saatavat erikoisaseet ovat toinen toistaan vängempiä (laseratrain ja mustan aukon synnyttävä pommi eritoten). Käsissä on melko lailla täydellinen nostalgiatrippi, aivan pirun pätevä tasohyppely ja yksi parhaista Mega Man -peleistä ikinä. Mutta. Totta kai meikäläisen jutuissa tulee aina mutta. Ja tälläkin kertaa se on vaikeustaso (alan pikkuhiljaa epäillä, että olen vain totaalisen paska pelaaja, mutta en tule sitä ikinä julkisesti ääneen myöntämään). 

Jos Mega Man 9 on megamanistinistin paratiisi, täytynee tässä yhteydessä A.W Yrjänää vapaasti mukaillen todeta että "oli taivas meille toinen ääri, toinen helvetti". Nimittäin Mega Man 9 on aivan törkeän vaikea. Siis oikeasti. Ei mikään Mirror's Edge-vaikea tai Dead Space-hankala, vaan oikeasti pirun, pirun haastava peli. En viitsi valittaa siitä, että rotkoihin ja piikkeihin tuon tuosta täysin yllättäen pökkivät viholliset olisivat jotenkin epäreiluja, sillä ulkoaopettelu on aina ollut Mega Manien henki - reaktioilla pärjää jonnin verran, mutta todellinen taito tulee toistosta. Lisäksi kalibroin itseni pelaamalla pohjustukseksi Mega Man kakkosta ja siinä kentät paukahtelivat heittämällä läpi, joten lienee asiallista todeta MM9:n olevan Rockmaniksi poikkeuksellisen kivinen tie pompittavaksi. 

Olen kyllä päässyt kaikki perusbossit läpi, mutta Dr. Wilyn kohtaamiseen saakka en ole koskaan selvinnyt. Eikä kyse ole siitä, etten olisi yrittänyt - peli on ollut Boksin kovolla jo toista vuotta eikä loppu vieläkään häämötä. Välillä menee paremmin, välillä huonommin, mutta jossain vaiheessa itsevarmuus loppuu, virheiden määrä kasvaa ja turhautuminen sinkoutuu korkeisiin sfääreihin yhdessä pelikapulan kanssa. Harva peli on ottanut riisunut minut kaikesta itsevarmuudesta kerta toisensa jälkeen samalla tavalla kuin MM9. 

Haasteellisuudestaan huolimatta Mega Man 9 on aivan pirun muikea tapaus, ei siinä mitään - ja bonuksena päälle vielä todiste siitä, että uusretrollakin voi luoda oikeasti hyviä sisältöjä tarpeettomien nostalgiavänkkien sijaan. Siitä vain pelihyllyyn poistelemaan, kivasti saa raivohumalan päälle ennen ironiseen kasaridiskoon läksimistä.