Uncharted: Drake's Fortune


Tunkion tomppeli

Uncharted: Drake's Fortune

(Spoilereita onpi tässä. Tai siis, ei tässä, vaan tuossa jutussa tuossa alempana. Tai no, laitetaan nyt yksi tähänkin: Kalkaros häviää Balrogille. )

A-luokan pelejä on pelitistin helppo vihata. Ne ovat massaviihdettä puhtaimmillaan - silmäkompiaisia yliyksinkertaiseen pelimekaniikkaan sotkevia ääliöpotpureita, jotka välttelevät kaikenlaista riskinottoa. On tietyssä mielessä hyvin, hyvin surullista että merkittävä osa läntisen maailman muuten ihan fiksusta jengistä odottaa kanki tanassa pääsevänsä vielä kerran ampumaan harmaita avaruuskyrpiä rinnankorkuisen muurin takaa ja vetää päälle uskomattomat nörttikilarit, kun joku hienosteleva runkkari huomauttaa Gears of War 3:n olevan tasan sama peli kuin Gears of War 1 & 2. A-pelit rinnastautuvat helposti Hollywoodin blockbustereihin: standardihuvitusta vailla ainuttakaan omaperäistä ideaa tahi ajatusta ja kassan kautta ulos kiittoooos. Silloin tällöin universumi kuitenkin nyykähtää hetkeksi ordnungiin ja huippupeliksi kalkuloitu rahantekokone osoittautuukin aidosti helvetin hyväksi peliksi, kuten Unchartedin kohdalla. Ei Draken Mäihä mikään täydellinen tapaus ole, kaikkea muuta, mutta kapuaa silti seitsemännen konsolisukupolven klassikkokaanoniin.

Unchartedin tarina Sir Francis Draken satumaisen aarteen perässä pinkovasta rymyarkeologista voisi olla suoraan hylätystä Indiana Jones -skriptistä (syynä hylkäämiseen oli ilmeisesti ydinaseen kestävien jääkaappien puute) ja loppukohtauksen asemointi (sankarit katsomassa taustalla kun pahis avaa maagisia voimia sisältävän esineen) ei liene sattumaa. Protagonisti Nathan Drake on 2000-lukulainen päivitys huulta ja luoteja lennättävästä rämäpääaarteenmetsästäjästä ja mukaan lyöttäytyvä journalistibööna Elena Fisher samanlainen moderni ekstraktio toimintatähden kykenevästä (mutta kuitenkin lopulta kidnapattavasta) aisaparista. Tiimi täydennetään luonnollisesti vanhalla, härskin kyynistä läppää heittelevällä sikarimentori Sullylla. Kaikki hahmot ovat äärimmäisen kliseisiä toimintaelokuvien arkkityyppejä ja Drake välillä raivostuttavan epähauska viisastelija, mutta ainakin pelihahmoilla on luonnetta, heidät on kirjoitettu hyvin ja kaikille löytyy looginen paikka tarinasta.



Vaikka tarina ja hahmot ovat sieltä kliseisimmästä päästä ("Ihmisen sukupuutto alieneilla tai ilman" ja "Venäläisten hallussa oleva massatuhoase" -hyllyjen välistä), Uncharted tietää mitä tekee - kyse on samanlaisesta popkulttuurihybridistä kuin ensimmäisten Star Wars-leffojen kohdalla. Lucasin komeroon lukinnut ja käsikirjoituksen oikeasti tehnyt kaveri miksasi Tähtien sotaan kaiken jännän viimeisiltä vuosikymmeniltä, Naughty Dog tekee saman videopelikontekstissa. Faktaa ja fiktiota sotkeva, miellyttäviä nörttiknoppeja sisältävä taustatarina? Check. Humoristisen jokamiehen ja älykkään tissimärstin muodostama tehoduo? Check. Parkouraamista eeppisissä maisemissa? Check. Vanha natsitukikohta? Check. Vähemmistökansojen edustajien teilaamista moderneilla sotilastuliaseilla? Vaikka ei varmaan pitäisi, niin check. Mutanttizombien lahtaamista? No perkele, valitettavasti check.

Uncharted onnistuu siinä missä monet kapsahtavat kopioimisen katajaan - mässäämään popkulttuuri-ilmiöt maistuvaksi ja ennen kaikkea omannäköisekseen cocktailiksi. Syy onnistumiseen piilee siinä, että rajattoman rohmuamisen sijaan pelintekijät ovat luottaneet myös omaan visioonsa ja malttaneet pitää asiat riittävän yksinkertaisina. Tarinaa ei missään vaiheessa lähdetä tarpeettomasti monimutkaistamaan eikä hyppyyttämään paikasta toiseen, vaan homma pidetään simppelinä: täältä se aarre löytyy ja nyt sitä etsitään, turpa kiinni siellä takarivissä. Pienimuotoinen ja realistinen lähestymistapa luo mukavaa kontrastia eeppisiin maisemiin ja saa Unchartedin tuntumaan aidolta seikkailulta, jossa Tauno Tavis nykäistään mukaan elämää suurempaan tapahtumaketjuun. Ja juuri tämän takia lopussa naamalle varoittamatta rynnivät zombihispaanit ovat niin älytön tyylirikko, sillä ne ovat täysin tarpeettomia, täysin väärässä paikassa ja tarjoavat pelaajalle ainoastaan todisteen siitä, että ihan loppuun asti Naughty Dogin luottamus omaan tekemiseen ei riittänyt.



Ja kun koko touhun on tarkoitus tuntua vanhan hyvän ajan seikkailuelokuvalta, ei erinomaisen audiovisuaalisen toteutuksen tehoa sovi vähättelemän. Iästään huolimatta Uncharted taikoo ruudulle sekä leukaatipauttelevia visioita (kun olette ekan kerran kiivenneet kalliota pitkin U-veneen yläpuolelle ja luotte katseen horisonttiin, tiedätte mitä tarkoitan) että pieteetin paljastavia yksityiskohtia animoinnissa. Miljööt ovat läpeensä uskottavia, värimaailma räiskyvän monipuolinen ja valonkäyttö sekä teksturointi aivammahottoman hyviä. Koska dialogi äänitettiin samaan aikaan motioncapturoinnin kanssa, hahmojen puhe istuu kehonkieleen paljon tavallista paremmin (kasvoanimaatiot sen sijaan näyttävät siltä perus-post-Noirelta eli paskalta). Dialogi on terävästi kirjoitettua oikeiden ihmisten puhekieltä ja sen saa tarvittaessa teksitetyksi jopa suomeksi - tosin suomalaiskääntäjälle olisi voinut vihjaista, että "Damn!" ei välttämättä käänny näin kevyessä kontekstissa joka kerta "perkeleeksi" tai "saatanaksi". Jopa Greg Edmondsonin säveltämä pelin tunnusbiisi on aivan mielettömän hyvä ja pieksee kaihoisassa eeppisyydessään valtaosan 2000-luvun kaikista soundtrackeista. Kuvaavaa on, että (mielikuvitus)avovaimoni pyysi minua pelaamaan Unchartedia, jotta voisi itse KATSOA VIERESTÄ kun pelaan.

Kaiken kaikkiaan Uncharted on erinomainen esimerkki siitä, miten peleistä voidaan tehdä hyvällä tavalla elokuvamaisia ilman Video-Hideon kymmenminuuttisia cutscenemaratoneja tai Black Opsin salamaleikkauksen ja äärimmäisen kädestäpitelyn yhdistelmää. Ongelma on siinä, että elokuva on kuluttajalleen staattinen taidemuoto ja pelien vieminen elokuvien suuntaan tarkoittaa sitä, että pelaaja tekee entistä vähemmän, koska muuten olennainen kohta skriptissä saattaa vilahtaa ohi. Uncharted taasen saa visuaalisella ilmeellään, napakalla käsikirjoituksellaan ja immersiivisellä maailmallaan pelaajan hyväksymään vapaudenviennin, koska palkinto on niin maukas. Itse asiassa se on lähes pelottavan maukas: katsokaa nyt minua - ainaisesti ruikuttavaa taiderunkkaria - ylistämässä pelimekaniikaltaan äärimmäisen toisteista laskelmointiläjää, jossa on muutama norsun kokoinen suunnitteluvirhe. Pitänee puhua niistä nyt heti, jotta voin keskittyä kunnolla Naughty Dogille suunnittelemani alastonjoulukortin kuvauksiin.



Uncharted ei juuri huimaa päätä monipuolisuudellaan. Käytännössä Drake joko loikkii raunioilla, ampuu latinoja tai pusailee yliyksinkertaisten paslejen parissa. Parkouraaminen on tehty pääasiallisesti hyvin ja parhaimmillaan pyörryttävien korkeuksien, äkkiväärien kamerakulmien ja käsissä rapistuvien marmoriotteiden kombo tekee kiipeilystä helvetin intensiivistä. Huonoimmillaan tasohyppelyt ovat aivan helvetin perkeleen helvetin perseestä. Niin kauan kun Drake on kiinni seinässä, ongelmia ei ole, mutta kun tarkoituksena on hypätä perinteisempään putkimiestyyliin tasolta A tasolle B, homma muuttuu turhan usein tuuripeliksi. Muutamaa sekunnin sadasosaa liian aikaisin tapahtuva napinpökkäys tai kolme astetta liikaa vasemmalle tuupattu tatti heittävät Draken 5 metriä alaspäin kuolemaan, pelaajan koko hyppelyhelvetin alkuun ja jossain vaiheessa pleikkapädin läjähtäen seinään.

Ammuskelu toimii sekin toimiessaan vallan messevästi ja suojiinliimautuminen sopii elokuvamaiseen fiilikseen sankarin ja pahisten vaihdellessa luoteja suurieleisesti vuoronperää esteiden takaa räivien. Taistelua kuitenkin on aivan helvetisti liikaa ja yksittäiset taistelut kestävät aivan liian kauan. Tämä johtuu yksinkertaisesta suunnitteluvirheestä. Nimittäin räiskintäpelin viholliset voi toteuttaa kärjistetysti kahdella kaavalla: vähän-panoksia-muutama-hankala-vihollinen (a.k.a. survival horror-ammuskelu a la Dark Sector ja Dead Space) tai helvetisti-kuulia-älyttömästi-helppoja-vihollisia (a.k.a. moderni sotilasräiskintätyyli a la Call of Duty). Näiden kahden väliin mahtuu tietenkin paljon välimalleja, mutta nyrkkisääntö on selvä: jos viholliset syövät paljon lyijyä, niitä ei voi tulla vastaan kovin paljon. Uncharted menee palmuun perse edellä: vihollisia ramppaa eteen aivan perkeleellisellä tahdilla ja jokainen haukkaa kyselemättä vähintään kymmenen patruunaa suostuakseen pötkölle - eikä pelaajalla ole koskaan tarpeeksi ammuksia. Joku voisi tietysti väittää, että vähäinen patruunamäärä pistää pelaajan liikkumaan taistelun aikana, mutta kissa ja hiiri-leikki muuttuu turhan usein kaoottiseksi ristitulessa säntäilyksi. Ja kun kuolo korjaa, koko taistelu alkaa alusta. Sitä noitumisen määrää.



Yleinen ongelma Uncartedissa on epätasaisuus ja etenkin ennen viimeistä kolmannesta peliä riivaava rytmittömyys: tulitaisteluihin jumitutaan tuon tuosta eikä tarina suoranaisesti etene Draken kykkiessä peukalo kusireiässä hiekkasäkkiesteen takana. Lukuiset pikkuvirheet, kuten pelaajan ajoittainen pakottaminen hyppypaikkojen arpomiseen ja Draken hinku takertua selästään kiinni joka toiseen punttihurveliin kiivaimman tulitaistelun keskellä irrottavat pelaajasta ihmeellisen paljon perkeleitä pelin yleisen vaikeustason huomioiden. Kaiken hampaidenkiristelyn kirkkaimpana kruununa hohtaa vesiskootterikenttä, jonka suunnittelijan voisi lähettää perheineen löhölomalle Somaliaan. Kyseisessä mapissa pelaajan pitää ohjata helvetin kiitterää vesijettiä (vaikeaa) voimakasta virtaa ylös (helvetin vaikeaa), väistellä vedessä löllyviä kerrasta tappavia ruutitynnyreitä (diabolisen hankalaa) ja samaan aikaan kurmottaa rannalla kohti paukuttelevia snaippereita (antakaa pistooli - ei Drakelle vaan minulle, nyt heti). Vesiskootterikenttä piti minua puoli vuotta poissa Unchartedin parista - joka kerta kun meinasin alkaa pelaamaan, muistin kyseisen mapin totaalisen, pelaajaa sähköistetyllä skalpellilla akupunktiopisteisiin tökkivän persetunkkaisen hirveyden. Kyseessä saattaa olla koko sukupolven paskimmin suunniteltu ja toteutettu kenttä - ja minä olen sentään pelannut Hour of Victorya.

Mutta kuten napakan kesäleffan lopputekstien vieriessä ruudulle, myös Unchartedin päätyttyä pelaaja on jo unohtanut kaiken kohtaamansa scheissen. Vaikka kyseessä on viimeisen päälle laskelmoitu, hyvin epäoriginelli, suunnitteluvirheiden osittain raiskaama, silmäkarkilla ja spektaakkelilla pelaajaa koijaava massatuote, se on myös samalla läpeensä hyvin toteutettu ja todellisen vision synnyttämä massatuote. Kaiken ei tarvitse (onneksi) olla automaattisesti paskaa sen takia, että tuote on suunnattu mahdollisimman suurelle yleisölle ja tehty suurella rahalla. Rohkaisevinta Unchartedin menestyksessä on se, että myös yhdistelmällä hyväntuulisuus-huolellisuus voi tehdä yhtä paljon paalua kuin kyynisyys-kopiointi-formulalla.



Minussa Drake's Fortune herätti paljon vanhoja muistoja. Aivan kuin Nintendo-aikoina paiskoin kapulaa pitkin olohuonetta ja päästelin kirouksia turpavärme sinisenä, mutta muutaman hetken päästä istuin jo kiltisti alas, sillä halusin nähdä mihin peli minut vie. Ja sehän vei siihimmalliin että trilogian jatko-osat pitää saada peluuseen mahdollisimman pian.

Miksi tämä peli pitää omistaa:


Muutamista karmeista suunnittelukämmeistään ja epätasaisuudestaan huolimatta Uncharted: Drake's Fortune on moderni toimintapeliklassikko. Hyvä tarina, vaikuttava audiovisuaalinen toteutus ja nostalgiapisteitä tökkivä kesäleffatoteutus nostavat Unchartedin kirkkaasti esiin nykypelien paskanharmaasta massasta.

1 kommentti:

  1. Jotenkin täytyy nyt sanoa, että olen iloinen sinun ja pelaajakollegoiden puolesta.

    ...Varmaan se on jotain hienoa, mutta haluaisin kysyä, että mikä on "tissimärsti".

    Lisäksi valittaisin siitä, että olit sanonut "massatuhoase" joukkotuhoaseen sijaan. Myös ihmettelen laajahkoa (peli)slangin käyttämistä. Käytit nyt kartasta nimitystä "mappi".

    Mutta valitukset sikseen!

    Itse en ole uskaltanut ruveta oikeasti pelaamaan poliittista nettipeliä Ars Regendi. Se vaikuttaa turhan monimutkaiselta, vaikka ei sitä varmaan oikeasti edes ole.

    VastaaPoista